Kirjoitettu: 3. maaliskuuta 1869
Suomennos: © Timo Koste, Vesa Oittinen
Lähde: Marx–Engels. Kirjeitä, s. 217–218. Kustannusliike Edistys, Moskova (1976).
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Lontoo, 3. maaliskuuta 1869
...Ranskassa on käynnissä varsin mielenkiintoinen liike.
Pariisilaiset suorastaan tutkiskelevat tuoreinta vallankumouksellista menneisyyttään uudelleen valmentautuakseen edessä olevaan uuteen vallankumoustaisteluun. Ensin keisarikunnan alkuunlähtö — sitten Joulukuun vallankaappaus. Viimeksi mainittu oli vallan unohtunut samaan tapaan, kuin taantumuksen on onnistunut Saksassakin täysin häivyttää vuosien 1848–1849 muiston.
Sen vuoksi herättivät vallankaappausta Pariisissa ja maaseudulla[1] koskevat Ténotin kirjat niin valtavan huomion, että lyhyessä ajassa niistä otettiin 10 painosta. Sitten seurasi kymmenittäin muita samaa ajanjaksoa koskevia kirjoja. Se oli suoranaista vimmaa, ja siksi siitä muodostui pian kirjakauppiaille keinottelutouhu.
Nämä kirjat olivat lähtöisin oppositiosta — Ténot esim. on »Sièclen» ihminen (tarkoitan liberaalista porvarislehteä, en meidän vuosisataamme).[2] Kaikki ne liberaaliset ja ei-liberaaliset kelmit, jotka kuuluvat viralliseen oppositioon, sulkivat suosioonsa tämän liikkeen. Samoin suhtautuvat siihen tasavaltalaiset demokraatit, esim. Delescluzen kaltaiset ihmiset; Delescluze oli aiemmin Ledru-Rollinin adjutantti ja toimittaa nyt tasavaltalaisten patriarkkana »Rèveiltä».[3]
Tähän päivään asti mässäsivät kaikki näissä haudan levosta nostetuissa paljastuksissa tai pikemminkin jälkimuisteloissa, kaikki paitsi bonapartistit.
Mutta sitten tuli mitalin kääntöpuoli.
Ensin julkaisutti itse Ranskan hallitus luopio Hippolyte Castillen välityksellä »Les Massacres de Juin 1848» [»Vuoden 1848 kesäkuun joukkoteurastukset»]. Tämä oli nyrkinisku Thiersille, Fallouxille, Marielle, Jules Favrelle, Jules Simonille, Pelletanille ym., lyhyesti sen liiton johtajille, jota Ranskassa nimitetään »L'Union Liberaleksi».[4] Liberaaliset johtajat aikovat koukata seuraavissa vaaleissa, nuo kurjat koirat!
Mutta sitten tuli sosialistinen puolue, joka »paljasti» opposition ja vanhan lajin tasavaltalaiset demokraatit.
Näihin kuuluvat mm. Vermorel: »Les hommes de 1848» [»Vuoden 1848 miehet»] ja »L'Opposition».
Vermorel on proudhonilainen.
Vihdoin ilmaantuivat lehdistössä blanquilaiset, esim. G. Tridon: »Gironde et Girondins».
Ja niin poreilee koko historiallinen noidankattila.
Milloinhan meillä ollaan niin pitkällä!
Tässä esimerkki, jotta näette, miten hyvin Ranskan poliisia palvellaan:
Aioin mennä ensi viikolla Pariisiin katsomaan tytärtäni.
Viime lauantaina tiedusteli eräs poliisin asiamies Lafarguelta, onko herra Marx jo kenties saapunut. Hänellä olisi muka asia toimitettavaksi. Varoitettiin!
Sydämelliset terveiseni rakkaalle vaimollenne ja pikku Franzchenille.
Miten madame Tenge voi?
Teidän K. M.
[1] Eugène Ténot. »Paris en décembre 1851» (»Pariisi joulukuussa 1851» ja »La province en décembre 1859»). Toim.
[2] Ranskankielen sana »siècle» merkitsee vuosisata. Toim.
[3] »Le Réveil» (»Herätys») oli ranskalainen vasemmistotasavaltalaisten viikkolehti, sittemmin vuoden 1869 toukokuusta lähtien se ilmestyi päivittäin. Charles Delescluzen toimittamana lehteä julkaistiin Pariisissa vuoden 1868 heinäkuusta vuoden 1871 tammikuuhun. Lehti julkisti Internationaalin asiakirjoja sekä työväenliikettä koskevaa aineistoa. Toim.
[4] Liberaalinen liitto oli liittoutuma, johon kuuluivat porvarilliset tasavaltalaiset, orleanistit sekä osa legitimisteistä. Liittoutuma oli muodostunut sen yhteisen keisarikuntaa vastustavan opposition pohjalta, joka esiintyi Lakiasäätävän kokouksen vaaleissa vuonna 1863. Yritys järjestää liberaalinen liitto uudelleen vuoden 1869 vaalikamppailun aikana meni myttyyn liittoutumaan vuonna 1863 kuuluneiden puolueiden välisten erimielisyyksien johdosta. Maltilliset porvarilliset liberaalit (J. Favre, J. Simon ym.) kannattivat vuonna 1869 liittoutumista monarkistien kanssa ja tukivat orleanisti Dufauren ehdokkuutta. Tämä ei kuitenkaan tullut valituksi. Toim.