Kirjoitettu: Tammi–maaliskuussa 1880.
Julkaistu: ensimmäisen kerran ranskalaisen aikakausilehti "La Revue socialiste" numeroissa 3, 4 ja 5, 1880, ja kirjasena samana vuonna otsikolla "Socialisme utopique et socialisme scientifique". Julkaistu saksaksi 1882 Hottingen-Zürichissä nimellä "Die Entwicklung des Sozialismus von der Utopie zur Wissenschaft".
Käännös: Tuntematon
Lähde: »Sosialismin kehitys utopiasta tieteeksi». 2. tarkistettu painos. Kansankulttuuri, Helsinki 1970.
Digitalisointi: Kaj Henriksson
HTML: Jonas Holmgren, Joonas Laine
Seuraava kirjanen on syntynyt teokseni "Herra E. Dühring tieteen mullistajana", Leipzig 1878[1], kolmesta luvusta. Kokosin ne ystävälleni Paul Lafarguelle ranskankielistä käännöstä varten ja liitin niihin eräitä lisäselityksiä. Tarkastamani ranskankielinen käännös ilmestyi ensin lehdessä "Revue socialiste" ja sitten itsenäisenä nimellä: "Socialisme utopique et socialisme scientifique" (Utooppinen sosialismi ja tieteellinen sosialismi), Paris 1880. Ranskankielisen käännöksen mukaan tehty puolan-kielinen painos on vastikään ilmestynyt Genevessä nimellä: "Socyjalizm utopijny a naukowy" (Utopistinen ja tieteellinen sosialismi), Imprimerie de 1'Aurore, Genève 1882.
Lafarguen käännöksen yllättävä menestys ranskaa puhuvissa maissa ja nimenomaan itse Ranskassa pakotti minut harkitsemaan kysymystä, eikö näiden kolmen luvun saksankielinen erikoispainos olisi niin ikään hyödyksi. Silloin ilmoitti zürichiläisen "Sozialdemokratin"[2] toimitus minulle, että Saksan sosialidemokraattisessa puolueessa yleisesti kaivataan uusien propagandakirjasten julkaisemista ja kysyi, suostuisinko antamaan nuo kolme lukua siihen tarkoitukseen. Tietysti suostuin ja annoin teokseni käytettäväksi.
Mutta se ei alun perin ollut lainkaan kirjoitettu välitöntä joukkopropagandaa varten. Miten voisi lähinnä puhtaasti tieteellinen teos kelvata siihen? Mitkä muutokset muodossa ja sisällössä olivat tarpeen?
Muodon suhteen saattoivat vain monet vierasperäiset sanat herättää arvelua. Mutta eihän Lassallekaan ollut puheissaan ja propagandakirjoituksissaan suinkaan säästeliäs vierasperäisten sanojen käytössä, eikä sitä tietääkseni ole valiteltu. Sen jälkeen ovat työläisemme lukeneet lehtiä paljon enemmän ja paljon säännöllisemmin ja siten samassa määrin perehtyneet vierasperäisiin sanoihin. Olenkin rajoittunut kaikkien tarpeettomien vierasperäisten sanojen poistamiseen. Välttämättömiin sanoihin en ole liittänyt niin sanottuja selittäviä käännöksiä. Välttämättömät vierasperäiset sanat, jotka enimmäkseen ovat yleensä hyväksyttyjä tieteellis-teknisiä ilmaisuja, eivät olisikaan välttämättömiä, jos ne olisivat käännettävissä. Käännös siis väärentää ajatuksen, se ei selitä, vaan sekoittaa. Suullinen selvitys auttaa tässä paljon enemmän.
Sitä vastoin sisältö — niin uskon voivani väittää — on aiheuttava Saksan työläisille vähän vaikeuksia. Vaikea on yleensä vain kolmas jakso, mutta työläisille, joiden yleisten elinehtojen yhteenvetoa se on, se ei ole läheskään niin vaikea kuin "sivistyneille" porvareille. Tehdessäni siihen lukuisasti selvittäviä lisäyksiä olenkin ajatellut vähemmän työläisiä kuin "sivistyneitä" lukijoita; sellaisia kuin herra kansanedustaja von Eynern, herra salaneuvos Heinrich von Sybel ja muut treitschket[3], joita hallitsee vastustamaton halu antaa oikein paperille pantuna yhä uudelleen näytteitä hirvittävästä tietämättömyydestään ja siitä selittyvästä äärettömästä sosialismin väärinymmärtämisestä. Kun Don Quijote suuntaa keihäänsä tuulimyllyjä vastaan, hän esiintyy omassa virassaan ja osassaan, mutta Sancho Panzalle emme toki voi sellaista sallia.
Tuollaiset lukijat ihmettelevätkin kohdatessaan suppeassa sosialismin kehityshistoriassa Kantin-Laplacen opin maailman synnystä[4], uudenaikaisen luonnontieteen ja Darwinin, klassisen saksalaisen filosofian ja Hegelin. Mutta tieteellinen sosialismi on nyt kerta kaikkiaan oleellisesti saksalainen tuote ja saattoi syntyä vain sen kansakunnan keskuudessa, jonka klassinen filosofia oli säilyttänyt elävänä tietoisen dialektiikan tradition: Saksassa[5].
Materialistinen historiankäsitys ja sen erikoissovellutus nykyaikaiseen proletariaatin ja porvariston väliseen luokkataisteluun oli mahdollinen vain dialektiikan avulla. Ja kun Saksan porvariston koulumestarit ovat upottaneet onton eklektisismin suohon suurten saksalaisten filosofien muiston ja heidän käyttämänsä dialektiikan niin tarkoin, että meidän on pakko kutsua nykyaikainen luonnontiede todistamaan, että dialektiikka on säilynyt todellisuudessa, niin me saksalaiset sosialistit olemme ylpeitä siitä, että polveudumme paitsi Saint-Simonista, Fourierista ja Owenista, myöskin Kantista, Fichtestä ja Hegelistä.
Lontoossa, syyskuun 21 pnä 1882.
Friedrich Engels
Tämä pieni kirjanen on alkujaan suuremman kokonaisuuden osa. Vuoden 1875 tienoilla tri E. Dühring, Berliinin yliopiston yksityisdosentti, julisti äkkiä ja melko isoäänisesti kääntyneensä sosialismiin ja lahjoitti saksalaiselle yleisölle paitsi sosialistista teoriaa, myös käytännöllisen suunnitelman yhteiskunnan uudesti järjestämiseksi. Oli itsestään selvää, että hän hyökkäsi edeltäjiensä kimppuun; ennen kaikkea hän kunnioitti Marxia purkamalla koko kiukkunsa kalkin häneen.
Tämä tapahtui samoihin aikoihin, jolloin Saksan sosialistisen puolueen molemmat lohkot — eisenachilaiset ja lassallelaiset — olivat vastikään sulautuneet yhteen ja siten puolue ei ainoastaan tavattomasti voimistunut, vaan sai myös — mikä oli vielä tärkeämpää — mahdollisuuden kohdistaa kaikki voimansa yhteistä vihollista vastaan. Saksan sosialistinen puolue oli muodostumassa nopeasti voimatekijäksi. Mutta puolueen muuttaminen voimatekijäksi vaati ennen kaikkea olemaan vaarantamatta sen vasta saavutettua yhtenäisyyttä. Tri Dühring ryhtyi kuitenkin julkisesti muodostamaan ympärilleen lahkokuntaa, tulevan erillisen puolueen ydintä. Meidän täytyi sen vuoksi ottaa vastaan haaste ja ryhtyä taisteluun, miellytti se meitä tai ei.
Se oli kuitenkin ilmeisesti aikaa vaativaa, joskaan ei niin kovin vaikea juttu. Kuten tunnettua, meille saksalaisille on ominaista hirveän raskas perusteellisuus, eräänlainen perusteellinen syvämietteisyys tai syvämietteinen perusteellisuus, miksi sitä sitten sanottaneenkin. Aina kun joku meistä esittää jotakin, mikä hänestä on uusi oppi, hänen täytyy muovata se ensin kaikkikäsittäväksi systeemiksi. Hänen pitää todistella, ettei logiikan ensimmäisillä periaatteilla eikä maailmankaikkeuden peruslaeillakaan ole alkuunkaan ollut muuta tarkoitusta kuin johtaa lopulta tähän vasta keksittyyn, kaiken kruunaavaan teoriaan. Ja tri Dühring on tässä suhteessa ollut aivan kansallisen mallimitan mukainen. Ei vähempää kuin täydellinen "Filosofian systeemi" — henki-, moraali-, luonnon- ja historianfilosofian, täydellinen "Kansantaloustieteen ja sosialismin systeemi" ja päätteeksi "Kansantaloustieteen kriittinen historia" — kolme paksua oktaavokokoista, sekä painoltaan että sisällöltään raskasta nidettä, kolme yleensä kaikkia edellisiä filosofeja ja taloustieteilijöitä ja eritoten Marxia vastaan marssitettua argumenttiarmeijakuntaa — todellakin yritys suorittaa täydellinen "tieteen mullistus" — kaiken tämän sain ottaa tähtäimeeni. Minun oli käsiteltävä kaikkea mahdollista, alkaen aika- ja paikkakäsitteistä aina bimetallismiin; materian ja liikkeen ikuisuudesta aina moraaliaatteiden katoavaisuuteen asti; Darwinin luonnollisesta valinnasta nuorison kasvatukseen tulevaisuuden yhteiskunnassa. Vastustajani systemaattinen laajaperäisyys antoi sentään minulle tilaisuuden kehitellä vastapainoksi ja yhtenäisemmässä muodossa kuin aikaisemmin Marxin ja minun edustamia katsomuksia näistä sangen moninaisista asioista. Ja tämä olikin pohjimmaisin syy, joka sai minut käymään käsiksi tähän muutoin niin epäkiitolliseen tehtävään. Vastaukseni julkaistiin ensin artikkelisarjana Leipzigin "Vorwärts" lehdessä, sosialistisen puolueen pää-äänenkannattajassa, ja myöhemmin kirjana: "Herra Eugen "Dühring tieteen mullistajana", josta v. 1886 ilmestyi, Zürichissä toinen painos.
Nykyisin Lillen edustajana Ranskan parlamentissa olevan ystäväni Paul Lafarguen pyynnöstä laadin tämän kirjan kolme lukua kirjaseksi, jonka hän käänsi ja julkaisi v. 1880 nimellä "Socialisme utopique et socialisme scientifique". Tämän ranskankielisen tekstin mukaan valmistettiin sitten puolalainen ja espanjalainen laitos. Vuonna 1883 saksalaiset ystävämme toimittivat kirjasen julkisuuteen alkukielellä. Sen jälkeen on saksankielisen tekstin pohjalla julkaistu italian-, venäjän-, tanskan-, hollannin- ja romaniankieliset käännökset. Käsillä oleva englanninkielinen laitos mukaan luettuna on tämä pikku kirjanen siis levinnyt kymmenellä eri kielellä julkaistuna. Arvelen, ettei mitään muuta sosialistista teosta, ei edes v. 1848 ilmestynyttä "Kommunistista manifestiamme" eikä Marxin "Pääomaa", ole käännetty niin monelle kielelle. Saksassa on kirjasesta otettu neljä painosta, yhteensä noin 20 000 kappaletta. "Markki-liitteen[6] kirjoitin levittääkseni joitakin Saksan maanomistuksen historiaa ja kehitystä koskevia pohjatietoja Saksan sosialistisessa puolueessa. Se tuntui erikoisen tarpeelliselta aikana, jolloin tämän puolueen vaikutus ulottui jo lähes koko kaupunkilaistyöväestöön ja kysymys oli maatyöläisten ja talonpoikien voittamisesta sen puolelle. Tämä liite sisällytettiin käännökseen, koska alkuperäiset, kaikille germaanisille heimoille yhteisesti ominaiset maanomistusmuodot ja niiden rappeutumishistoria ovat Englannissa vieläkin vähemmän tunnettuja kuin Saksassa. En ole muuttanut alkuperäistä tekstiä enkä siis ottanut huomioon Maksim Kovalevskin hiljattain esittämää hypoteesia, jonka mukaan markin jäsenten keskeistä pelto- ja niittymaiden jakoa edelsi ison, useita sukupolvia käsittävän patriarkaalisen perhekunnan yhteisesti suorittama maan viljely (siitä esimerkkinä on vielä tänäkin päivänä eteläslaavilainen zadruga) ja jako tapahtui myöhemmin, kun yhteisö oli kasvanut niin suureksi, että se oli liian jäykkä hoitamaan yhteisesti taloutta. Kovalevski on todennäköisesti täysin oikeassa, joskin kysymys on vielä ratkaisematta.
Tässä kirjassa käytetyt taloustieteelliset termit, mikäli ne ovat uusia, ovat yhdenmukaisia Marxin "Pääoman" englanninkielisessä painoksessa käytettyjen termien kanssa. "Tavaratuotannolla" tarkoitamme sitä taloudellista kehitysvaihetta, jolloin esineitä ei tuoteta ainoastaan tuottajien kulutusta, vaan myös vaihtoa silmällä pitäen, ts. niitä tuotetaan tavaroina eikä käyttöarvoina. Tämä vaihe on kestänyt siitä lähtien, kun alettiin tuottaa vaihtoa varten, aina nykyaikaan asti; se saavuttaa täydellisen kehityksensä vasta kapitalistisen tuotannon, aikana, ts. oloissa, joissa kapitalisti, tuotannonvälineiden omistaja, palkkaa työhön työläisiä, ihmisiä, joilta on riistetty kaikki tuotannon välineet paitsi heidän työvoimaansa, ja pistää taskuunsa tuotteiden myyntihinnan ja kustannusten välisen erotuksen. Teollisen tuotannon historian jaamme keskiajasta alkaen kolmeen kauteen: 1. käsityö, pienkäsityöläismestarit muutamine kisälleineen ja oppipoikineen, jolloin jokainen työntekijä valmistaa koko tuotteen; 2. manufaktuuri, jolloin suurempi määrä yhteen suureen työpajaan koottuja työläisiä valmistaa koko tuotteen sellaisen työnjakoperiaatteen mukaisesti, että kukin työläinen suorittaa vain osavaiheen, joten tuote on valmis vasta sitten, kun se on kulkenut vuoron perään jokaisen käsien kautta; 3. nykyaikainen teollisuus, jossa jollakin käyttövoimalla käyvät koneet valmistavat tuotteen, ja työläisen toiminta rajoittuu koneiston toiminnan valvomiseen ja sääntelyyn.[7].
Tiedän varsin hyvin, että tämän kirjasen sisältö loukkaa suurta osaa brittiläistä lukijakuntaa. Mutta jos me mannermaalaiset olisimme vähänkin pitäneet lukua brittiläisestä "respektabiliteetista", ts. brittiläisestä poroporvarillisuudesta, olisimme vieläkin pahemmassa asemassa kuin nyt olemme. Tämä teos edustaa sitä, mitä me sanomme "historialliseksi materialismiksi", ja sana materialismi kuulostaa brittiläisen lukijakunnan valtaenemmistöstä korvia vihlovalta epäsoinnulta. "Agnostisismi" vielä menettelisi, mutta materialismi on kerrassaan mahdotonta.
Ja silti 17. vuosisadalta alkaen koko uuden ajan materialismin koti on Englannissa eikä missään muualla.
Materialismi on Ison-Britannian oma poika. Jo sen skolastikko Duns Scotus kysyi itseltään: eikö materia voi ajatella.
Tehdäkseen sellaisen ihmeen mahdolliseksi hän turvautui jumalan kaikkivaltaan, ts. pakotti itse teologian saarnaamaan materialismia. Lisäksi hän oli nominalisti. Nominalismi on pääaineksena englantilaisten materialistien opeissa, kuten se ylipäänsä on materialismin ensimmäinen ilmentymä.
Englantilaisen materialismin todellinen kantaisä on Bacon. Luonnontiede on hänestä tosi tiedettä ja kokemusperäinen fysiikka luonnontieteen tärkein osa. Anaksagoras homoiomeereineen ja Demokritos atomeineen ovat usein hänen auktoriteettejaan. Hänen oppinsa mukaan aistit ovat pettämättömiä ja kaiken tiedon lähde. Tiede on kokemustiedettä ja merkitsee rationaalisen metodin soveltamista aistihavaintoon. Induktio, analyysi, vertailu, havainto ja kokeilu ovat rationaalisen metodin pääehtoja.
Materian luontaisista ominaisuuksista on liike ensimmäinen ja tärkein, ei ainoastaan mekaanisena ja matemaattisena liikkeenä, vaan sitäkin enemmän viettinä, elonhenkenä, jännityksenä eli — Jakob Böhmen sanontaa käyttääksemme — materian tuskana (Qual)[8]. Materian alkumuotoja ovat elävät, yksilöllistävät, sille ominaiset, spesifiikkisiä eroavuuksia luovat olemusvoimat.
Baconin, ensimmäisen luojansa, opissa materialismi kätkee vielä naiivissa muodossa itseensä kaikinpuolisen kehityksen idut. Materia hymyilee runollisen aistimellisessa loistossaan koko ihmiselle. Sitä vastoin itse aforismien muodossa esitetyssä opissa on vielä vilisemällä teologisia epäjohdonmukaisuuksia.
Kehittyessään edelleen materialismi yksipuolistuu. Baconin materialismin systematisoija on Hobbes. Aistimellisuus kadottaa värikkyytensä ja muuttuu geometrin abstraktiksi aistimellisuudeksi. Fyysinen liike uhrataan mekaaniselle eli matemaattiselle liikkeelle; geometria julistetaan päätieteeksi. Materialismi tulee vihamieliseksi ihmiselle. Materialismin täytyy kuolettaa lihansa ja muuttua askeetiksi voidakseen voittaa ihmistä vihaavan lihattoman hengen sen omalla alalla. Se esiintyy järkiolentona, mutta kehittelee myös häikäilemätöntä järjen johdonmukaisuutta.
Jos aistimellisuus antaa ihmisille kaikki tiedot, selittää Hobbes pitäen Baconia lähtökohtanaan, niin näkemys, ajatus, käsitys jne. eivät ole muuta kuin aistimellisesta muodostaan enemmän tai vähemmän vapautuneen esinemaailman kuvajaisia. Tiede voi vain antaa nimiä näille kuvajaisille. Yhtä nimeä voidaan käyttää useammasta kuvajaisesta. Vieläpä voi olla nimienkin nimiä. Mutta ristiriitaista olisi toisaalta myöntää kaikkien ideain alkuperän olevan aistimaailmassa, ja toisaalta väittää, että sana on enemmän kuin sana, että mielessämme aina yksityisinä kuvastuvien olevaisten lisäksi olisi vielä, yleinen olevainen. Aineeton substanssi on pikemminkin samanlainen ristiriita kuin aineeton aine. Aine, oleminen, substanssi ovat yksi ja sama reaalinen idea. Ajatusta ei voida erottaa materiasta,joka ajattelee[9]. Materia on kaikkien muutosten subjekti. Sana "loputon" on mieltä vailla, jollei se merkitse meidän henkemme kykyä tehdä loputtomasti lisäyksiä johonkin. Koska ainoastaan aineellinen on havaittavissa, tiedostettavissa, niin jumalan olemassaolosta ei tiedetä mitään. Vain oma olemassaoloni on varmaa. Jokainen inhimillinen intohimo on mekaanista liikettä, joka päättyy tai alkaa. Pyrkimysten kohteena on hyvä. Ihminen on samojen lakien alainen kuin luonto. Valta ja vapaus ovat identtisiä.
Hobbes systematisoi Baconia perustelematta kuitenkaan lähemmin tämän tärkeintä periaatetta, nimittäin sitä, että tiedot ja ideat ovat peräisin aistimaailmasta.
Locke perustelee Baconin ja Hobbesin periaatetta ihmisymmärryksen alkuperää koskevassa tutkielmassaan.
Niin kuin Hobbes teki lopun Baconin materialismin teistisistä[10] ennakkoluuloista, samoin Collins, Dodwell, Coward, Hartley, Priestley ym. tekivät lopun Locken sensualismin viimeisistä teologisista raja-aidoista. Deismi[11] on — ainakin materialistille — vain mukava ja huoleton tapa irrottautua uskonnosta.[12]
Näin sanoi Karl Marx nykyajan materialismin brittiläisestä alkuperästä. Ja ellei nykyisin englantilaisten mieltä erikoisemmin ylennä tuo tunnustus, minkä hän heidän esi-isilleen antoi, niin emme voi muuta kuin säälitellä. Siitä huolimatta on kiistatonta, että Bacon, Hobbes ja Locke olivat ranskalaisten materialistien loistavan koulukunnan isiä, ranskalaisten materialistien, jotka kaikista saksalaisten ja englantilaisten niin maalla kuin merelläkin ranskalaisista saavuttamista voitoista huolimatta tekivät 18. vuosisadan ennen kaikkea ranskalaiseksi vuosisadaksi jo kauan ennen tuon vuosisadan lopun kruunaavaa Ranskan vallankumousta, jonka tuloksiin me muut pyrimme niin Englannissa kuin Saksassakin yhä vielä totuttautumaan.
Tätä ei voida mitenkään kieltää. Kun sivistynyt ulkomaalainen otti vuosisatamme puolivälissä asuinpaikakseen Englannin, hänen silmäänsä pisti eniten Englannin "respektaabelin" keskiluokan uskonnollinen tekopyhyys ja tyhmyys — niin hänen täytyi se käsittää. Me olimme silloin kaikki materialisteja tai ainakin sangen pitkälle meneviä vapaa-ajattelijoita, ja meistä tuntui käsittämättömältä, että Englannissa miltei kaikki sivistyneet ihmiset uskoivat jos jonkinlaisiin mahdottomiin ihmeisiin ja että jopa geologitkin, kuten Buckland ja Mantell, vääristelivät oman tieteensä tosiasioita, jotta nämä eivät olisi liian pahasti lyöneet korvalle Mooseksen luomishistoriataruja. Tuntui käsittämättömältä, että täytyi mennä sivistymättömien pariin, "pesemättömään laumaan", kuten silloin sanottiin, työläisten, varsinkin owenilaisten sosialistien luo, jos tahtoi löytää ihmisiä, jotka rohkenivat käyttää uskonnon asioissa omaa järkeään.
Mutta sittemmin Englanti on "sivilisoitunut". Vuoden 1851 näyttely soitti kuolinkelloja Englannin saariasemasta johtuneelle sulkeutuneisuudelle. Englanti kansainvälistyi vähitellen sekä ruokien että juomien, tapojen ja käsityksien puolesta siinä määrin, että alan yhä enemmän ja enemmän toivoa, että tietyt englantilaiset tavat tulisivat yhtä yleisiksi mannermaalla kuin eräät mannermaiset tavat ovat tulleet Englannissa. Varmaa kuitenkin on, että oliiviöljyn (jonka ennen v. 1851 tunsi vain aristokratia) leviämistä seurasi mannermaisen skeptisismin kohtalokas leviäminen uskonnon asioissa; on tultu jo niin pitkälle, että agnostisismi, jota tosin ei pidetä vielä aivan yhtä hienona kuin Englannin valtiokirkkoa, on kuitenkin saamansa arvonannon puolesta milteipä samalla tasolla kuin baptistilahko ja joka tapauksessa korkeammassa arvossa kuin pelastusarmeija. Enkä voi kuvitella muuta kuin että monien, jotka sydämensä pohjasta surkuttelevat ja sadattelevat tätä epäuskon edistymistä, on lohdullista tietää, etteivät nämä vastaleivotut aatteet ole ulkomaista alkuperää eikä niitä ole varustettu merkinnällä Made in Germany — valmistettu Saksassa — kuten niin monet muut jokapäiväiset käyttöesineet, vaan että ne ovat päinvastoin vanhaa englantilaista alkuperää ja että niiden brittiläiset luojat menivät pari vuosisataa sitten hyvän matkaa pitemmälle kuin heidän nykyiset jälkeläisensä.
Todellakin, mitä muuta agnostisismi on kuin häveliästä materialismia? Agnostikon luonnonkäsitys on läpeensä materialistinen. Koko luonto, maailma on omien lakiensa alainen ja sulkee ehdottomasti pois kaiken ulkoisen vaikutuksen. Mutta, lisää agnostikko varovaisesti, me emme kykene todistamaan, onko vai ei olemassa joku korkeampi olento tuntemamme maailman tuolla puolen. Tällä varauksella saattoi olla arvonsa niihin aikoihin, jolloin Laplace Napoleonin kysyessä, miksei suuren astronomin teoksessa "Mécanique céleste"[13] ole edes mainittu luojaa, vastasi ylväästi: "Je n'avais par besoin de cette hypothèse"[14]. Mutta nykyään kuvamme maailmankaikkeudesta ja sen kehittymisestä ei jätä kerrassaan mitään tilaa enempää luojalle kuin valtiaallekaan. Mikäli kuitenkin tahdottaisiin olettaa olevaksi jokin koko olemassaolevasta maailmasta irrallinen korkein olento, niin sellainen olettamus olisi jo sinänsä ristiriita ja lisäksi, kuten minusta näyttää, uskovaisten ihmisten tunteiden aiheetonta loukkaamista. Agnostikkomme myöntää niin ikään, että koko tietämyksemme perustuu niihin ilmoituksiin, jotka saamme aistiemme kautta. Mutta, hän lisää, mistä tiedämme antavatko aistimme meille oikean kuvan havaitsemistaan olioista? Ja edelleen hän ilmoittaa meille, että olioista tai niiden ominaisuuksista puhuessaan hän tarkoittaa todellisuudessa vain niitä vaikutelmia, joita oliot ovat hänen aisteihinsa tehneet, eikä itse näitä olioita ja niiden ominaisuuksia, sillä niistä hän ei voi tietää mitään varmaa. Se onkin käsityskanta, johon on näköjään vaikea päästä käsiksi pelkällä todistelulla. Mutta ennen kuin ihmiset todistelevat, he toimivat. "Alussa oli teko." Ja inhimillinen toiminta oli ratkaissut vaikeuden jo kauan ennen kuin inhimillinen viisastelu sen keksi. The proof of the pudding is in the eating.[15] Kun käytämme hyväksemme olioita niissä havaitsemiemme ominaisuuksien mukaisesti, silloin asetamme varmalle koetukselle aistihavaintojemme oikeellisuuden tai virheellisyyden. Jos nämä havainnot ovat olleet vääriä, silloin täytyy myös kyseisen olion käytettävyydestä tekemämme päätelmän olla väärä, ja sellaisen käyttämisyrityksemme täytyy epäonnistua. Mutta jos saavutamme tarkoituksemme, jos huomaamme, että olio vastaa siitä saamaamme käsitystä ja olion käyttö antaa odotetun tuloksen, niin tämä on silloin myönteisenä todistuksena siitä, että oliosta ja sen ominaisuuksista saamamme aistihavainnot käyvät näissä puitteissa yhteen ulkopuolellamme olevan todellisuuden kanssa. Jos taas huomaamme, että olemme tehneet vikapiston, niin silloin useimmiten ei kestä kauan, kun löydämme syyn siihen; huomaamme, että yrityksemme perustana ollut aistimus oli joko sinänsä epätäydellinen ja pinnallinen tai se oli kytketty muiden aistimusten tuloksiin tavalla, joka ei vastaa todellista asiaintilaa; sanomme sitä virhepäätelmäksi. Niin kauan kuin kehitämme ja käytämme aistejamme oikein ja pysymme toimintatavoissamme oikealla tavalla tehtyjen ja käytettyjen aistihavaintojen asettamissa puitteissa, niin kauan tulemme huomaamaan, että toimintojemme menestyminen todistaa aistihavaintojemme olevan yhtäpitäviä aistimiemme olioiden aineellisen luonteen kanssa. Mikäli tiedämme, tähän saakka meidän ei ole ollut ainoassakaan tapauksessa pakko päätyä siihen johtopäätökseen, että tieteellisesti tarkistetut aistihavaintomme synnyttävät aivoissamme ulkomaailmasta sellaisia mielteitä, jotka luonteeltaan poikkeavat todellisuudesta, tai että ulkomaailman ja aistihavaintojemme välillä on synnynnäinen ristiriita.
Mutta nyt tulee uuskantilainen agnostikko ja sanoo: niin, me voimme kenties oikein havaita jonkin olion ominaisuudet, mutta minkään aistimis- tai ajatusprosessin kautta emme voi käsittää itse oliota. Tämä olio sinänsä on tietämyksemme tuolla puolen. Tähän on jo Hegel kauan sitten vastannut: jos tunnette olion kaikki ominaisuudet, niin tunnette myös itse olion; tällöin jää jäljelle vain se tosiasia, että kyseinen olio on olemassa meidän ulkopuolellamme, ja heti kun aistinne ovat ilmoittaneet teille tämän tosiasian, te olette täydellisesti käsittäneet kyseisen olion, tuon Kantin kuuluisan tiedostamattomissa olevan olion sinänsä. Nyt voimme tähän lisätä vain, että Kantin aikoina tietomme luonnon olioista oli vielä niin katkelmallista, että kussakin niissä saatettiin olettaa vielä jotakin erikoista salaperäistä oliota sinänsä. Mutta sittemmin nämä käsittämättömät oliot on toinen toisensa jälkeen luonnontieteen jättimäisen edistyksen ansiosta käsitelty, analysoitu ja enemmänkin — uusinnettu. Ja minkä me itse voimme tehdä, sitä emme varmastikaan voi sanoa tiedostamattomaksi. Vuosisatamme alkupuolen kemialle olivat orgaaniset aineet sellaisia salaperäisiä olioita. Nyt opimme tuottamaan niitä toisen toisensa jälkeen kemiallisista alkuaineista ja ilman orgaanisten prosessien apua. Nykyaikainen kemia julistaa: kun jonkin, minkä tahansa esineen kemiallinen koostumus tunnetaan, niin tuo esine voidaan koota alkuaineista. Olemme tosin vielä kaukana korkeimpien orgaanisten aineiden, ns. valkuaisaineiden rakenteen tarkasta tuntemuksesta, mutta ei ole kerrassaan mitään perusteita luulla, ettemme edes vuosisatojenkaan kuluttua voisi saavuttaa tätä tuntemusta ja valmistaa sen avulla keinotekoista valkuaista. Ja kun pääsemme niin pitkälle, silloin olemme samalla luoneet myös orgaanista elämää, sillä elämä alimmista korkeimpiin muotoihinsa saakka ei ole mitään muuta kuin valkuaisaineen normaali olomuoto.
Mutta tehtyään nämä muodolliset varaukset, agnostikkomme puhuu ja toimii aivan kuin kovaksikeitetty materialisti, joka hän pohjaltaan onkin. Hän saattaa sanoa: mikäli me tiedämme, materiaa ja liikettä eli kuten nyt sanotaan, energiaa ei voida luoda eikä hävittää, mutta meillä ei ole mitään todisteita siitä, ettei niitä molempia ole jonakin tuntemattomana aikana luotu. Mutta jos yritätte jossakin tietyssä tapauksessa käyttää tätä myönnytystä häntä vastaan, niin hän oitis kehottaa teitä vaikenemaan. Vaikka hän myöntää in abstracto spiritualismin mahdolliseksi, niin in concreto hän ei tahdo tietää siitä mitään. Hän sanoo teille: sikäli kuin tiedämme ja voimme tietää, ei ole olemassa mitään maailmankaikkeuden luojaa taikka valtiasta; materia ja energia eivät tietääksemme ole luotavissa eivätkä hävitettävissä; meille ajattelu on vain energian muoto, aivojen toimintaa; kaikessa, minkä me tiedämme, päädytään siihen, että aineellista maailmaa hallitsevat muuttumattomat lait jne. jne. Siis mikäli hän on tieteen kannalla ja mikäli hän jotakin tietää, hän on materialisti, mutta tieteensä ulkopuolella, niillä aloilla, missä hän ei ole oikein kotonaan, hän kääntää tietämättömyytensä kreikaksi ja sanoo sitä agnostisismiksi.
Yksi seikka näyttää joka tapauksessa varmalta: siinäkään tapauksessa, että olisin agnostikko, en voisi tässä kirjasessa luonnosteltua historiankäsitystä nimittää "historialliseksi agnostisismiksi". Uskovaiset ihmiset tekisivät minusta pilkkaa, ja agnostikot kysyisivät suuttuneina, aionko ivailla heitä. Niinpä toivonkin, ettei myöskään brittiläinen "respektabiliteetti", jota saksaksi sanotaan poroporvarillisuudeksi, ole kovin kauhistunut, jos englannin kielessä, samoin kuin monissa muissakin kielissä käytän sanoja "historiallinen materialismi" tarkoittamaan sitä käsitystä maailmanhistorian kulusta, joka pitää kaikkien tärkeiden historiallisten tapahtumien perimmäisenä syynä ja ratkaisevana liikkeellepanevana voimana yhteiskunnan taloudellista kehitystä, tuotanto- ja vaihtotavan muutoksia, siitä johtuvaa yhteiskunnan jakautumista eri luokkiin ja näiden luokkien keskinäistä taistelua.
Saan kenties sitäkin helpommin anteeksi, kun todistan, että historiallisesta materialismista voi koitua hyötyä jopa brittiläiselle respektabiliteetillekin. Olen viitannut siihen tosiasiaan, että neljä- tai viisikymmentä vuotta sitten jokaiselle Englantiin asettuneelle sivistyneelle ulkomaalaiselle oli epämieluisaa se, minkä täytyi näyttää hänestä Englannin "respektaabelin" keskiluokan uskonnolliselta tekopyhyydeltä ja pinttyneisyydeltä. Näytän kohta toteen, ettei Englannin silloinen respektaabeli keskiluokka ollut sentään vallan niin tyhmä kuin intelligentistä ulkomaalaisesta tuntui. Tuon luokan uskonnolliset tendenssit ovat selitettävissä.
Kun Eurooppa pääsi keskiajasta, sen vallankumouksellisena aineksena oli nouseva kaupunkiporvaristo. Tunnustettu asema, jonka se oli valloittanut itselleen keskiajan feodaalijärjestelmän puitteissa, oli jo käynyt liian ahtaaksi porvariston paisumisvoimalle. Porvariston vapaa kehitys ei enää sopinut yhteen feodaalijärjestelmän kanssa, feodaalijärjestelmän täytyi kaatua.
Mutta feodaalijärjestelmän suurena kansainvälisenä keskuksena oli roomalaiskatolinen kirkko. Kaikista sisällissodista huolimatta se yhdisti koko feodaalisen Länsi-Euroopan yhdeksi suureksi poliittiseksi kokonaisuudeksi, joka oli niin eriuskoisen kreikkalaiskatolisen kuin muhamettilaisenkin maailman vastakohtana. Se ympäröi feodaalilaitoksen jumalallisen armon sädekehällä. Oman hierarkiansa se oli pystyttänyt feodaalisen mallin mukaan, ja se oli vihdoin suurin kaikista feodaaliherroista, sillä vähintään kolmannes kaikesta katolisesta maaomaisuudesta kuului sille. Ennen kuin kussakin eri maassa voitiin käydä maallisen feodalismin kimppuun, oli kukistettava tämä feodalismin pyhitetty keskusjärjestö.
Mutta porvariston nousun ohella edistyi askel askeleelta tieteen valtava kehitys. Jälleen ryhdyttiin tutkimaan astronomiaa, mekaniikkaa, fysiikkaa, anatomiaa ja fysiologiaa. Kehittääkseen teollisuustuotantoaan porvaristo tarvitsi tiedettä, joka tutkisi luonnon aineiden ominaisuuksia ja luonnonvoimien käyttömuotoja. Mutta siihen saakka tiede oli ollut kirkon nöyrä palvelija, jonka ei sallittu ylittää uskon asettamia rajoja — lyhyesti sanoen se oli ollut kaikkea muuta kuin tiedettä. Nyt kapinoi tiede kirkkoa vastaan; porvaristo tarvitsi tiedettä ja osallistui kapinaan.
Olen täten kosketellut vain kahta niistä kohdista, joissa kohoamaan pyrkivän porvariston täytyi törmätä vastakkain silloisen kirkon kanssa; mutta se riittää todistamaan ensiksikin, että nimenomaan porvaristo oli se luokka, joka oli eniten mukana taistelussa katolisen kirkon mahtiasemaa vastaan, ja toiseksi, että kaiken feodalisminvastaisen taistelun täytyi silloin verhoutua uskonnolliseen vaippaan ja kohdistua ensi kädessä kirkkoa vastaan. Mutta vaikka sotahuudon kajauttivat yliopistot ja kaupunkien ammatinharjoittajat, niin se herätti väistämättömästi voimakasta vastakaikua maaseudun väestöjoukoissa, talonpoikien keskuudessa, jotka kaikkialla kävivät ankaraa taistelua hengellisiä ja maallisia feodaaliherrojaan vastaan, itse asiassa taistelua olemassaolostaan.
Euroopan porvariston feodalisminvastainen suurtaistelu saavutti huippunsa kolmessa suuressa ratkaisevassa ottelussa.
Ensimmäisenä oli se mitä sanotaan uskonpuhdistukseksi Saksassa. Kun Luther kehotti kapinoimaan kirkkoa vastaan, oli vastauksena kaksi poliittista kapinaa: ensin Franz von Sickingenin johtama alemman aatelin kapina 1523 ja sitten suuri talonpoikaissota 1525. Molemmat tukahdutettiin, mikä johtui ensi sijassa asiasta eniten kiinnostuneen osapuolen, kaupunkiporvariston, epäröinnistä, jonka syitä emme voi tässä tarkastella. Siitä lähtien taistelu mataloitui eri ruhtinaiden ja keisarillisen keskusvallan väliseksi kärhämäksi, minkä seurauksena Saksa pyyhkäistiin pariksi vuosisadaksi pois Euroopan poliittisesti toimivien kansakuntien joukosta. Lutherin uskonpuhdistus antoi kuitenkin uuden uskonnon — juuri sellaisen kuin absoluuttinen monarkia tarvitsi. Koillis-Saksan talonpojat olivat tuskin ehtineet kääntyä luterilaisuuteen, kun heidät alennettiin vapaiden miesten asemasta maaorjiksi.
Mutta missä Luther epäonnistui, siinä Calvin voitti. Hänen dogminsa vastasi silloisten porvarien rohkeamman osan vaatimuksia. Hänen armonvalintaoppinsa ilmaisi uskonnollisessa muodossa sen tosiasian, että kaupallisen kilpailun maailmassa menestys tai vararikko ei riipu yksilön toiminnasta tai taidosta, vaan hänestä riippumattomista seikoista. "Määräävänä ei ole jonkun ihmisen tahto tai toiminta, vaan armo", so. mahtavien, mutta tuntemattomien taloudellisten voimien armo. Ja tämä oli aivan totta erittäinkin taloudellisen mullistuksen aikana, jolloin uudet kauppatiet ja kauppakeskukset syrjäyttivät kaikki entiset, Amerikka ja Intia avautuivat maailmalle ja jolloin yksinpä vanhat kunnioitetuimmat taloudelliset uskonkappaleetkin — kullan ja hopean arvot — järkkyivät ja romahtivat. Calvinin kirkkojärjestys oli lisäksi läpeensä demokraattinen ja tasavaltainen; mutta saattoivatko maalliset valtakunnat jäädä kuninkaiden, piispojen ja feodaaliherrojen alaisiksi siellä, missä jumalan valtakunta jo oli tasavaltaistettu. Kun saksalainen luterilaisuus muodostui Saksan pikkuruhtinaiden käteväksi työkaluksi, niin kalvinismi perusti tasavallan Hollannissa ja vahvat tasavaltalaispuolueet Englannissa ja eritoten Skotlannissa.
Kalvinismista sai porvariston toinen suuri kapina valmiin taisteluteoriansa. Tämä kapina puhkesi Englannissa. Kaupunkien porvaristo pani sen alulle, ja maaseudun keskitalonpojat (yeomanry) veivät sen voittoon. Omituista kyllä: kaikissa kolmessa suuressa porvarillisessa vallankumouksessa talonpojat ovat olleet taisteluarmeijana, ja juuri talonpojat ovat olleet se luokka, joka taisteltuaan voiton joutuu väistämättömästi perikatoon tuon voiton taloudellisten seurausten vuoksi. Sadan vuoden kuluttua Cromwellin ajoista Englannin yeomanry oli miltei tyyten hävinnyt. Ja kuitenkin vain sen ansiosta, että tämä yeomanry ja kaupunkien plebeijiaines puuttui asiaan, taistelu käytiin ratkaisevaan loppuun asti ja Kaarle I joutui mestauslavalle. Jotta porvaristo olisi saanut edes ne voiton hedelmät, jotka silloin olivat kypsät korjattaviksi, vallankumousta oli jatkettava huomattavasti pitemmälle tavoitetta — aivan niin kuin Ranskassa 1793 ja Saksassa 1848. Se näyttää todellakin olevan eräs porvarillisen yhteiskunnan kehityslaki.
Tätä vallankumouksellisen toiminnan liiallisuutta seurasi väistämätön taantumus, joka vuorostaan meni tavoitetta pitemmälle. Monien horjumisten jälkeen vakiintui vihdoin uusi tasapainotila, joka oli myöhemmän kehityksen lähtökohta. Englannin historian suurenmoinen kausi, jota poroporvarit nimittivät "suurkapinaksi", ja sitä seuranneet taistelut päättyivät vuoden 1689 verraten vähäpätöiseen tapahtumaan, jota liberaalishenkinen historiankirjoitus nimittää "mainehikkaaksi vallankumoukseksi".
Uusi lähtökohta oli kompromissi nousevan porvariston ja entisten feodaalisten suurmaanomistajien välillä. Viimeksi mainitut, vaikka heitä silloin kuten nytkin sanottiin aristokratiaksi, olivat jo täyttä päätä tulemassa niiksi, joksi Ranskan Louis-Philippe muuttui vasta paljon myöhemmin: kansakunnan ensimmäisiksi porvareiksi. Englannin onneksi vanhat feodaaliparonit olivat tappaneet toisiaan Ruusujen sodissa. Heidän jälkeläisensä, vaikka olivatkin enimmäkseen samojen vanhojen sukujen vesoja, polveutuivat kuitenkin niin kaukaisista sukuhaaroista, että muodostivat aivan uuden ryhmäkunnan. Tavoiltaan ja pyrkimyksiltään he olivat enemmänkin porvareita kuin feodaaleja. He tunsivat mainiosti rahan arvon ja alkoivat oitis paisuttaa maankorkoaan karkottaen sadoittain pien vuokraajia ja korvaamalla heidät lampailla. Henrik VIII teki porvareista joukoittain uusia maalordeja lahjoittelemalla ja myymällä pilkkahintaan kirkon tiluksia; samaan tulokseen johti suurtilojen takavarikointi, joka jatkui keskeytyksittä 17. vuosisadan loppuun asti, ja noiden tilojen jakaminen sitten nousukkaille tai puolinousukkaille. Siksipä Englannin "aristokratia" ei olekaan Henrik VII ajoista alkaen vastustellut teollisuustuotannon kehitystä, vaan on päinvastoin koettanut hyötyä siitä. Niin ikään osa suurmaanomistajista on taloudellisten ja poliittisten etujen kannustamana ollut aina valmis toimimaan yhdessä finanssi- ja teollisuusporvariston johtomiesten kanssa. Näin ollen vuoden 1689 kompromissi oli helposti aikaansaatavissa. Poliittiset spolia opima[16] — virat, sinekyyrit, suuret palkat — jäivät isoisille maa-aatelisuvuille ehdolla, että ne ottavat riittävässä määrässä varteen finanssitoimia, teollisuutta ja kauppaa harjoittavan keskiluokan taloudelliset intressit. Nämä taloudelliset intressit olivat jo silloin kyllin voimakkaita; ne määräsivät viime kädessä kansakunnan yleisen politiikan. Saatettiin riidellä yksityisistä kysymyksistä, mutta aristokraattinen oligarkia tiesi liiankin hyvin, kuinka erottamattomasti sen oma taloudellinen menestys oli sidottu teollisuus- ja kauppaporvariston menestymiseen.
Siitä lähtien porvaristo oli Englannin hallitsevien luokkien vaatimaton, mutta tunnustettu osa. Samoin kuin kaikki muut hallitsevat luokat se oli kiinnostunut työtätekevän kansan suurten joukkojen kurissapitämisestä. Kauppias tai tehtailija oli liikeapulaisiinsa, työläisiinsä ja palveluskuntaansa nähden leipäherran eli, kuten vielä hiljattain Englannissa sanottiin, "luonnollisen esimiehen" asemassa. Hänen oli saatava heidät tekemään mahdollisimman paljon ja mahdollisimman hyvää työtä ja sitä varten hänen tuli kasvattaa heitä vastaavaan nöyryyteen. Itse hän oli uskonnollinen. Uskonto oli antanut hänelle lipun, jonka alla oli voittanut kuninkaan ja lordit. Pian hän havaitsi tämän uskonnon myös keinoksi, jolla saattoi muokata luonnollisten alamaistensa mielenlaatua ja tehdä heidät kuuliaisiksi leipäherrojensa käskyille, herrojensa, jotka jumalan tutkimaton aivoitus oli asettanut heidän esimiehikseen. Sanalla sanoen, englantilainen porvari oli nyt mukana pitämässä kurissa "aiempia säätyjä", tuotannollista työtä tekevää suurta kansanjoukkoa, ja uskonnon vaikutusta käytettiin siinä eräänä keinona.
Mutta oli vielä toinenkin seikka vahvistamassa porvariston uskonnollisia taipumuksia: materialismin nousu Englannissa. Tämä uusi jumalaton oppi ei ainoastaan saanut hurskasta keskisäätyä kauhun valtaan, vaan jopa esiintyi filosofianakin, joka sopii vain oppineille ja sivistyneille suuren maailman ihmisille päinvastoin kuin uskonto, joka on kyllin hyvä sivistymättömien suurelle joukolle, porvaristokin siihen luettuna. Tämä oppi astui Hobbesin seurassa näyttämölle kuninkaan kaikkivallan puolustajana ja kehotti absoluuttista monarkiaa pitämään alallaan tuota puer robustus sed malitiosus[17], ts. kansaa; Hobbesin seuraajatkin — Bolingbroke, Shaftesbury ym. - säilyttivät materialismia uuden deistisen muodon aristokraattisena esoteerisena[18] oppina, ja siksi porvaristo vihasikin sitä ei ainoastaan uskonnollisen kerettiläisyyden, vaan myös sen porvarisvastaisten poliittisten yhteyksien takia. Tämän mukaisesti juuri protestanttiset lahkot, jotka olivat antaneet lipun ja miehistön taisteltaessa Stuarteja vastaan, olivat myös — vastakohtana aristokratian materialismille ja deismille — edistyksellisen keskiluokan pääasiallisena taisteluvoimana ja muodostavat vielä tänäkin päivänä "suuren liberaalisen puolueen" selkärangan.
Tällä välin materialismi kulkeutui Englannista Ranskaan, missä se kohtasi toisen kartesiolaisuudesta alkunsa saaneen materialistisen filosofian koulukunnan ja sulautui yhteen sen kanssa. Ranskassakin materialismi pysyi alussa yksinomaan aristokratian oppina. Sen vallankumouksellinen luonne tuli kuitenkin pian esiin. Ranskalaiset materialistit eivät rajoittuneet arvostelemaan pelkästään uskonnon asioita. He arvostelivat kaikkea tieteellistä perinnettä ja aikansa kaikkia poliittisia laitoksia. Todistaakseen teoriansa yleisen käyttökelpoisuuden ne valitsivat lyhimmän tien: sovelsivat sitä rohkeasti kaikkiin tiedon kohteisiin siinä jättiläisteoksessaan, "Encyclopédiessa", jonka mukaan he saivat sittemmin nimensä. Sitten materialismi tuli muodossa taikka toisessa — joko avoimesti julistettuna materialismina tai deisminä — Ranskan koko sivistyneen nuorison maailmankatsomukseksi, jopa siinä määrässä, että tuo Englannin rojalistien perustama oppi antoi Ranskan suuren vallankumouksen aikana Ranskan tasavaltalaisille ja terroristeille teoreettisen lipun ja "Ihmisoikeuksien julistuksen" tekstin.
Ranskan suuri vallankumous oli tosin porvariston kolmas kapina, mutta se oli ensimmäinen, joka oli tyyten luopunut uskonnollisuuden vaipasta ja jossa taistelua käytiin avoimesti poliittisella maaperällä. Se oli niin ikään ensimmäinen kapina, jossa todella taisteltiin loppuun asti, siihen asti, kunnes toinen taisteleva puoli, aristokratia, oli tuhottu ja toinen puoli, porvaristo, sai täydellisen voiton. Englannissa vallankumouksen edellisten ja sen jälkeisten instituutioiden rikkomaton jatkuvuus sekä suurmaanomistajien ja kapitalistien välinen kompromissi saivat ilmauksensa aikaisemman oikeudenkäytön jatkuvuudessa ja feodaalisten lain muotojen pitämisessä edelleen kunniassa. Ranskassa vallankumous mursi menneisyyden perinteet kokonaan, pyyhkäisi pois feodalismin viimeisetkin jätteet ja sopeutti Code civil'issä[19] mestarillisesti uusiin kapitalistisiin oloihin vanhan roomalaisen oikeuden — jossa miltei täydellisinä ilmenivät ne juridiset suhteet, jotka johtuivat Marxin "tavaratuotannoksi" nimittämästä taloudellisesta kehitysasteesta; niin mestarillisesti, että tuo kumouksellinen ranskalainen lakikirja on vielä nykyäänkin kaikissa muissa maissa, Englannissakin, esikuvana omistusoikeutta reformoitaessa. älkäämme kuitenkaan unohtako tässä yhteydessä erästä seikkaa. Vaikka englantilainen oikeus ilmaisee kapitalistisen yhteiskunnan taloudelliset suhteet yhä edelleenkin barbaarisella feodaalikielellä, joka vastaa ilmaisemiaan asioita aivan samoin kuin englannin kielen kirjoitus sen ääntämistä — vous écrivez Londres et vous prononcez Constantinople[20], sanoi muuan ranskalainen, — niin sittenkin vain tämä sama englantilainen oikeus on säilyttänyt muuttumattomana ja juurruttanut Amerikkaan ja siirtomaihin sen, mikä on parasta siinä persoonallisessa vapaudessa, paikallisessa itsehallinnossa ja kaikelta muulta vieraalta paitsi tuomioistuinten sekaantumiselta turvaavassa koskemattomuudessa, lyhyesti niissä muinaisgermaanisissa vapauksissa, jotka absoluuttisen monarkian aikana on mantereella tyyten menetetty ja joita ei näihin saakka ole missään valloitettu kokonaisuudessaan takaisin.
Palatkaamme kuitenkin takaisin brittiläisiin porvareihimme. Ranskan vallankumous antoi näille mainion tilaisuuden tuhota mannermaisten monarkioiden avulla Ranskan merikauppa, vallata Ranskan siirtomaita ja tehdä lopun Ranskan viimeisistäkin pyyteistä esiintyä kilpailijana merellä. Tämä oli yksi niistä syistä, jotka saivat Englannin porvariston taistelemaan Ranskan vallankumousta vastaan. Toisena syynä oli se, että tuon vallankumouksen menettelytavat olivat brittiläiselle porvarille varsin vastenmielisiä. Ei vain sen "kirottu" terrorismi, vaan jo se, että vallankumous yritti saattaa porvariston herruuden äärimmilleen. Mitäpä brittiläinen porvari saattoi tehdä ilman aristokratiaansa, joka opetti sille käytöstapoja (ne olivatkin sen mukaiset), keksi sille muodit ja toimitti upseereita armeijalle, tuolle kotimaan sisäisen järjestyksen ylläpitäjälle, ja laivastolle, uusien siirtomaaomistusten ja uusien markkinoiden valloittajalle? — Porvariston keskuudessa oli tosin edistyksellisenä vähemmistönä väkeä, jolle ei ollut sanottavampaa etua kompromissista. Tämä vähemmistö muodostui pääasiassa vähävaraisemmasta keskiluokasta ja suhtautui myötämielisesti vallankumoukseen, mutta sillä ei ollut voimaa parlamentissa.
Siis mitä enemmän materialismi muodostui Ranskan, vallankumouksen uskontunnustukseksi, sitä lujemmin jumalaapelkääväinen englantilainen porvari piti kiinni uskonnostaan. Eivätkö Pariisin kauhunajat olleet osoituksena siitä, mitä seuraa, kun kansa menettää uskontonsa? Mitä laajemmalle materialismi levisi Ranskasta naapurimaihin ja mitä enemmän sitä vahvistivat muut samanhenkiset teoreettiset virtaukset, etenkin saksalainen filosofia; mitä enemmän materialismi ja ylipäänsä vapaa-ajattelu todella tuli sivistyneen ihmisen välttämättömäksi tunnusmerkiksi mannermaalla, sitä itsepintaisemmin Englannin keskiluokka piti kiinni moninaisista uskontunnustuksistaan. Kaikki ne olivat jyrkästi uskonnollisia, kristillisiä tunnustuksia, niin suuresti kuin ne saattoivatkin poiketa toisistaan.
Samaan aikaan kuin vallankumous varmisti Ranskassa porvariston poliittisen voiton, Watt, Arkwright, Cartwright ja muut panivat Englannissa alulle teollisen vallankumouksen, joka siirsi taloudellisten voimien painopisteen täydellisesti. Porvariston rikkaus kasvoi nyt verrattomasti nopeammin kuin maa-aristokratian. Porvariston omassa piirissä finanssiaristokratia, pankkiirit ym. joutuivat tehtailijoihin verraten yhä enemmän taka-alalle. Vuoden 1689 kompromissi ei vastannut osapuolten keskinäistä asemaa enää niiden muutostenkaan jälkeen, joita siihen oli tehty vähin erin porvariston hyväksi. Näiden osapuolten luonne oli niin ikään muuttunut: vuoden 1830 porvaristo oli hyvin erilaista verrattuna edellisen vuosisadan porvaristoon. Poliittinen valta, joka edelleenkin oli aristokratialla ja jota tämä käytti uuden teollisuusporvariston pyyteiden vastustamiseen, joutui ristiriitaan uusien taloudellisten intressien kanssa. Oli alettava uusi taistelu aristokratiaa vastaan, ja se saattoi päättyä vain uuden taloudellisen mahdin voittoon. Vuoden 1830 Ranskan vallankumouksen vaikutuksesta suoritettiin ensiksi parlamenttireformi kaikesta vastustuksesta huolimatta. Se antoi porvaristolle tunnustetun ja vahvan aseman parlamentissa. Sitä seurasi viljalakien poistaminen, joka kerta kaikkiaan antoi porvaristolle, etenkin sen toimeliaimmalle osalle, tehtailijoille ylivallan maa-aristokratiaan nähden. Se oli mitä suurin, mutta myöskin viimeinen voitto, jonka porvaristo saavutti yksinomaan omaksi hyödykseen. Kaikki myöhemmät voittonsa sen oli jaettava uuden yhteiskunnallisen mahdin kanssa, joka alussa oli sen liittolainen, mutta myöhemmin kilpailija.
Teollinen vallankumous oli luonut suurten teollisuuskapitalistien luokan. Mutta samalla se oli luonut myös paljon lukuisamman tehdastyöläisten luokan. Tämä luokka kasvoi lukumääräisesti jatkuvasti sitä mukaa kuin teollinen vallankumous valtasi tuotannonalan toisensa jälkeen. Sen lukumäärän kasvaessa kasvoi sen voimakin, ja tämä voima ilmeni jo v. 1824, jolloin se pakotti vastaanhangoittelevan parlamentin kumoamaan yhdistymisvapautta vastaan tähdätyt lait. Parlamenttireformin puolesta käydyn agitaation aikana työläiset olivat reformipuolueen radikaalina siipenä. Kun vuoden 1832 lailla heiltä riistettiin äänioikeus, he esittivät vaatimuksensa kansan kartassa (people's charter) ja järjestyivät riippumattomaksi chartistipuolueeksi, suuren porvarillisen Anti-Corn-Law-Leaguen vastapainoksi. Chartistipuolue oli aikamme ensimmäinen työväenpuolue. Sitten helmi- ja maaliskuussa 1848 puhkesivat mannermaan vallankumoukset, joissa työväki esitti niin merkittävää osaa ja esiintyi, ainakin Pariisissa, vaatimuksin, jotka olivat kerrassaan sopimattomia kapitalistisen yhteiskunnan kannalta katsoen. Sitten seurasi yleinen taantumus. Ensin chartistien tappio huhtikuun 10. pnä 1848, sitten Pariisin työväen kapinan nujertaminen saman vuoden kesäkuussa, edelleen vuoden 1849 epäonnistumiset Italiassa, Unkarissa, Etelä-Saksassa ja vihdoin Louis Bonaparten Pariisista joulukuun 2. pnä 1851 saama voitto. Näin oli ainakin joksikin ajaksi karkotettu työväen vaatimusten mörkö, mutta mitä se olikaan maksanut! Jos siis brittiläinen porvaristo oli jo aikaisemmin vakuuttunut siitä, että rahvasta on välttämättömästi pidettävä mieleltään uskonnollisena, niin kuinka paljon kipeämpänä sen täytyikään tuntea tämä välttämättömyys kaikkien näiden kokemusten jälkeen! Piittaamatta vähääkään mannermaisten kumppaniensa ivanaurusta se käytti vuodesta toiseen tuhansia ja kymmeniä tuhansia alempien säätyjen evankelioimiseen. Se ei tyytynyt omaan uskonnolliseen koneistoonsa, vaan kääntyi veli Jonathanin[21], uskonnollisen liiketoiminnan silloisen suurimman organisaattorin, puoleen ja importoi Amerikasta revivalismin, Moodyn, Sankeyn[22] jne.; se otti lopulta vastaan jopa pelastusarmeijankin vaarallisen avun, pelastusarmeijan, joka ottaa uudestaan käyttöön alkukristillisyyden propagandakeinot, kääntyy köyhien kuten jumalan valittujen puoleen, taistelee kapitalismia vastaan omalla uskonnollisella tavallaan ja kasvattaa siten alkukristillisen luokkataistelun ainesta, mikä eräänä päivänä voi muodostua sangen kohtalokkaaksi sille hyvinvoivalle väelle, joka nyt käyttää siihen käteistä rahaa.
Näyttää olevan historiallisen kehityksen laki, ettei porvaristo voi ainakaan pitemmäksi ajaksi vallata missään Euroopan maassa poliittista valtaa niin yksinomaisesti kuin sen säilytti feodaaliylimystö keskiajalla. Ranskassakin, jossa feodalismi juurittiin niin täydellisesti pois, porvaristo oli luokkakokonaisuutena vallassa vain lyhyinä ajanjaksoina. Louis-Philippen aikana, 1830-1848, hallitsi vain pieni osa porvaristosta, jonka paljon suurempi osa oli korkean sensuksen avulla estetty käyttämästä vaalioikeutta. Toisen tasavallan aikana hallitsi koko porvaristo, mutta vain kolme vuotta; sen kyvyttömyys teki tietä toiselle keisarikunnalle. Vasta nyt, kolmannen tasavallan aikana, porvaristo kokonaisuutena on ollut parikymmentä vuotta peräsimessä osoittaen jo nyt ilahduttavia rappeutumisen merkkejä. Pitempiaikainen porvariston herruus on tähän asti ollut mahdollista vain sellaisissa maissa kuin Amerikassa, missä feodalismia ei ole koskaan ollut ja yhteiskunta on alun perin kehittynyt porvarillisella pohjalla. Mutta vieläpä Ranskassa ja Amerikassakin kolkuttavat jo lujasti ovea porvariston seuraajat, työläiset.
Englannissa porvaristolla ei ole ollut jakamatonta valtaa koskaan. Yksinpä vuoden 1832 voittokin jätti miltei poikkeuksetta kaikki korkeat hallintovirat aristokratialle. Miksi rikas keskiluokka salli niin alistuvaisesti tämän tapahtua, sitä en käsittänyt ennen kuin hra W. A. Forster, liberaali suurtehtailija eräänä päivänä kehotti puheessaan Bradfordin nuorta väkeä opettelemaan oman menestymisensä vuoksi toki ranskaakin ja kertoi samalla, miten lammasmaiseksi hän tunsi itsensä jouduttuaan valtioministeriksi tultuaan seuraan, jossa ranska oli ainakin yhtä tarpeellinen kuin englanti! Keskitasoltaan Englannin silloiset porvarit olivat todellakin aivan sivistymättömiä nousukkaita, joiden oli tahtoen tai tahtomattaan jätettävä aristokratialle kaikki ne korkeimmat hallintovirat, joissa vaadittiin muita ominaisuuksia kuin liikemiesoveluuden höystämää saarelaisrajoittuneisuutta ja saarelaista pöyhistelyä[23]. Loputtomat sanomalehtiväittelyt "middle-class-education'ista"[24] osoittavat vielä nytkin, ettei Englannin keskiluokka vieläkään pidä itseään kyllin hyvänä saamaan parasta kasvatusta, vaan etsiskelee itselleen jotakin vaatimattomampaa. Niinpä siis viljalakien kumoamisen jälkeenkin tuntui aivan luonnolliselta, että miehet, jotka olivat voiton saavuttaneet, Cobdenit, Brightit, Forsterit ym., jätettiin kokonaan virallisen hallituksen ulkopuolelle, kunnes vihdoin parikymmentä vuotta myöhemmin uusi reformi avasi heille ministeristön ovet. Englannin porvaristo tuntee vielä tänäkin päivänä niin syvästi oman yhteiskunnallisen alemmuutensa, että pitää omalla ja kansan kustannuksella yllä tyhjäntoimittajien paraatikastia, jonka tehtävänä on kansakunnan arvokas edustaminen kaikissa loistotilaisuuksissa, ja tuntee saaneensa osakseen korkeimman kunnian, jos joku porvari havaitaan kyllin arvokkaaksi pääsemään tähän suljettuun korporaatioon, joka loppujen lopuksi on porvariston oma aikaansaannos. Siis teollisuutta ja kauppaa harjoittava keskiluokka ei ollut ennättänyt vielä kokonaan syrjäyttää maa-aristokratiaa poliittisesta vallasta, kun näyttämölle ilmestyi uusi kilpailija, työväenluokka. Chartistiliikkeen ja mannermaan vallankumousten jälkeen seurannut taantumus ja sen lisäksi Englannin teollisuuden ennennäkemätön laajeneminen 1848-1866 (mikä tavallisesti luetaan yksinomaan vapaakaupan ansioksi, vaikka se onkin paljon enemmän rautateiden, valtamerialusten ja yleensä liikennevälineiden valtavan kehityksen ansiota) olivat tehneet taas työväen riippuvaiseksi liberaaleista, joiden puolueessa se muodosti radikaalin siiven niin kuin chartistiliikettä edeltäneenä aikanakin. Työläisten äänioikeusvaatimukset kävivät kuitenkin vastustamattomiksi. Samaan aikaan kuin whigit, liberaalien johtajat, yhä arkailivat, Disraeli osoitti etevämmyytensä; hän käytti hyväksi toryille suotuisaa hetkeä saattaen kaupunkivaalipiireissä voimaan household-äänioikeuden (jota nautti jokainen omassa talossaan asuva) ja muuttaen samalla vaalipiirejä. Pian sen jälkeen saatettiin voimaan salainen äänestys (the ballot); sitten 1884 household-äänioikeus ulotettiin koskemaan kaikkia, myöskin kreivikunta-vaalipiirejä ja toimitettiin uusi vaalipiirijako, joka tasoitti niitä ainakin jossain määrin. Kaiken tämän ansiosta työväenluokan voima lisääntyi vaaleissa niin vahvasti, että se on nyt valitsijain enemmistönä 150-200 vaalipiirissä. Mutta parlamentaarista järjestelmää parempaa perinteiden kunnioituksen koulua ei ole! Kun keskiluokka katsoo hartauden ja kunnioituksen tuntein ryhmää, jota lordi John Manners sanoi piloillaan "vanhaksi aateliksemme", niin työväen joukot katsoivat kunnioittaen ja arvossapitäen silloista niin kutsuttua "parempaa luokkaa", porvaristoa. Ja tosiaankin, brittiläinen työläinen oli viisitoista vuotta sitten esimerkillinen työläinen, jonka kunnioittava suhtautuminen työnantajansa asemaan, itsehillintä ja nöyryys, silloin kun hän esitti vaatimuksiaan, valoivat balsamia niihin haavoihin, joita meidän saksalaisiin katederisosialisteihimme olivat iskeneet omien kotimaisten saksalaisten työläisten turmiolliset kommunistiset ja vallankumoukselliset pyrkimykset.
Englantilaiset porvarit olivat kuitenkin hyviä liikemiehiä ja näkivät pitemmälle kuin saksalaiset professorit. He olivat jakaneet valtansa työläisten kanssa vastoin tahtoaan. Chartistiliikkeen aikana he olivat oppineet ymmärtämään, mihin tuo puer robustus sed malitiosus, kansa, kykenee. Sittemmin heidän oli pakko hyväksyä useimmat kansan kartan vaatimuksista, ja ne olivat tulleet maan laiksi. Nyt jos milloinkaan kansaa oli pidettävä aisoissa moraalisin keinoin. Ja ensimmäisenä ja tärkeimpänä moraalisena joukkoihin vaikuttamisen keinona pysyi uskonto. Siitä johtui pappisenemmistö kouluhallinnoissa, samoin se että porvaristo verotti yhä enemmän itseään kaikenlaatuisen hurskaan demagogian hyväksi, ritualismista aina pelastusarmeijaa myöten.
Ja niinpä brittiläinen respektaabeli poroporvarillisuus sai voiton mannermaisen porvarin vapaa-ajattelusta ja uskontoon kohdistuneesta välinpitämättömyydestä. Ranskan ja Saksan työläiset olivat tulleet kapinallisiksi. Sosialismi oli saastuttanut heidät kokonaan, eivätkä he, sangen painavin perustein, suinkaan olleet kovin kärkkäitä pitämään kiinni vallan valtaamiskeinojen laillisuudesta. Puer robustus kävi siellä todellakin päivä päivältä yhä enemmän malitiosus. Mitä muuta jäi ranskalaiselle ja saksalaiselle porvarille viimeiseksi apukeinoksi kuin luopua pikkuhiljaa vapaa-ajattelustaan samaan tapaan, kuin julkea pojanviikari luopuu meritaudin yltyessä palavasta sikarista, jolla hän oli rennosti ylvästellyt laivan kannella? Jumalanpilkkaajat tekeytyivät toinen toisensa jälkeen ulkonaisesti hurskaiksi, puhuivat kunnioittavasti kirkosta, sen opeista ja menoista ja itsekin noudattivat viimeksi mainittuja sikäli kuin niitä ei voitu välttää. Ranskan porvarit lakkasivat syömästä lihaa perjantaisin, ja Saksan porvarit hikoilivat kirkonpenkissään kuunnellessaan loputtoman pitkiä protestanttisia saarnoja. He olivat joutuneet pulaan materialismeineen. "Uskonto on säilytettävä kansaa varten" — siinä viimeinen ja ainoa keino yhteiskunnan pelastamiseksi täydelliseltä perikadolta. Onnettomuudekseen he hoksasivat tämän vasta sitten, kun olivat tehneet kaiken mahdollisen tuhotakseen uskonnon ainiaaksi. Ja silloin koitti hetki, jolloin oli brittiläisen porvarin vuoro ivailla ja huudahtaa heille: "Te narrit, tuon olisin voinut sanoa teille jo pari vuosisataa sitten!"
Pelkään kuitenkin, ettei brittiläisen porvarin uskonnollinen pölkkypäisyys eikä mannermaisen porvarin post festum tapahtunut kääntymyskään kykene pidättämään paisuvaa proletaarista virtaa. Perinne on mahtava jarrutusvoima, se on historian inertiavoimaa. Mutta se on vain passiivista, ja siksi sen täytyy jäädä alakynteen. Uskontokaan ei kestä pysyvästi kapitalistisen yhteiskunnan suojamuurina. Koska oikeudelliset, filosofiset ja uskonnolliset käsityksemme ovat kussakin yhteiskunnassa vallitsevien taloudellisten suhteiden läheisempiä tai kaukaisempia jälkeläisiä, eivät nämä käsitykset voi säilyä pitkälti sen jälkeen, kun taloudelliset suhteet ovat perinpohjin muuttuneet. Meidän on joko uskottava yliluonnolliseen ilmoitukseen tai myönnettävä, etteivät mitkään uskonnolliset saarnat voi pelastaa luhistuvaa yhteiskuntaa.
Todellakin, Englannissakin työläiset ovat alkaneet jälleen liikehtiä. Kaikenlaiset perinteet tietysti kahlehtivat heitä. Porvarilliset perinteet: esim. se laajalle levinnyt taikausko, että voi olla vain kaksi puoluetta, konservatiivinen ja liberaalinen, ja että työväenluokan täytyy muka hankkia vapautuksensa mahtavan liberaalisen puolueen välityksellä. Työläisperinteet: näiden itsenäistä toimintaa tavoittelevien ensimmäisten hapuilevien yritysten ajoilta, esim. se lukuisissa vanhoissa trade unioneissa säilynyt tapa, että erotetaan kaikki ne työläiset, jotka eivät ole käyneet läpi säännönmukaista oppiaikaa, mikä tietää vain sitä, että jokainen tällainen unioni kasvattaa itselleen omat lakonrikkurinsa. Mutta kaikesta tästä huolimatta Englannin työväenluokka menee eteenpäin, mikä hra professori Brentanonkin on ollut pakko ilmoittaa mielipahoin katederisosialistisille veljilleen. Se, niin kuin kaikki muukin Englannissa, etenee hitaasti, arvokkain askelin, missä aikaillen, missä osaksi tuloksettomin, epävarmoin yrityksin. Se kulkee paikoitellen suhtautuen ylen epäluuloisesti sosialismi-sanaan, mutta omaksuen vähitellen itse asian. Se liikkuu ja sen liike tempaa mukaan työläiskerroksen toisensa jälkeen. Tuo liike on ravistanut nyt hereille Lontoon East Endin opinkäymättömät työläiset kuolemanraskaasta unestaan, ja me kaikki olemme nähneet, minkä kelpo sysäyksen nämä uudet voimat ovat sille vuorostaan antaneet. Ja vaikka liikkeen vauhti ei vastaakaan joidenkin kärsimättömiä odotuksia, niin älkööt he unohtako, että juuri työväenluokka säilyttää elävänä englantilaisen kansallisluonteen parhaat puolet ja että ainoakaan edistysaskel, joka Englannissa kerran on otettu, ei mene koskaan hukkaan. Vaikka entisten chartistien pojat eivät edellä mainituista syistä olleetkaan aivan sellaisia kuin saattoi odottaa, niin näyttää kuitenkin siltä, kuin pojanpojat olisivat isoisiensä veroisia.
Mutta Euroopan työväenluokan voitto ei riipu yksinomaan Englannista. Sen voi taata vain vähintään Englannin, Ranskan ja Saksan yhteistoiminta. Kummassakin viimeksi mainitussa maassa työväenliike on hyvän matkaa Englannin työväenliikkeen edellä. Saksassa se on jopa mitattavissa olevan välimatkan päässä voitosta. Sen edistyminen siellä viimeksi kuluneiden 25 vuoden aikana on vertaansa vailla. Se edistyy yhä nopeampaa vauhtia. Kun Saksan porvaristo on osoittanut surkeaa poliittisen kyvyn, kurin, rohkeuden ja tarmon puutetta, niin Saksan työväenluokka on osoittanut, että sillä on runsaasti kaikkia näitä ominaisuuksia. Lähes neljäsataa vuotta sitten Saksa oli Euroopan keskiluokan ensimmäisen suuren nousun lähtökohtana; olisikohan asiain nykyisillään ollen mahdotonta, että Saksasta tulee myös Euroopan proletariaatin ensimmäinen suurvoiton näyttämö?
F. Engels
Huhtikuun 20 pnä 1892
Uudenaikainen sosialismi on sisältönsä puolesta lähinnä tulosta tarkastelusta, joka on kohdistunut yhtäältä omistavien ja omistamattomien, palkkatyöväen ja porvariston välisiin luokkavastakohtiin nykyajan yhteiskunnassa, toisaalta tuotannossa vallitsevaan anarkiaan. Mutta teoreettisen muotonsa puolesta se esiintyy aluksi Ranskan 18. vuosisadan suurten valistusfilosofien periaatteiden pidemmälle kehitettynä, johdonmukaisempana jatkona. Kuten jokaisen uuden teorian täytyi senkin aluksi lähteä jo olemassa olevasta ajatusaineistosta niin syvällä kuin sen juuret olivatkin aineellisissa, taloudellisissa tosiasioissa.
Suurmiehet, jotka Ranskassa levittivät valistusta tulevaa vallankumousta silmälläpitäen, esiintyivät itsekin äärimmäisen vallankumouksellisesti. He eivät tunnustaneet mitään ulkonaista arvovaltaa, olipa se laadultaan millaista tahansa. Uskontoon, luonnonkäsitykseen, yhteiskuntaan, valtiojärjestykseen — kaikkeen kohdistettiin armoton arvostelu: kaiken tuli todistaa olemassaolonsa oikeutus järjen tuomioistuimen edessä tai hävitä olemattomiin. Ajatteleva ymmärrys asetettiin kaiken ainoaksi mittapuuksi. Se oli aikaa, jolloin maailma Hegelin sanojen mukaan asetettiin päälaelleen[25] - ensinnäkin siinä mielessä, että ihmisen pää ja sen ajattelun luomat oppilauseet vaativat itsensä asetettaviksi kaiken inhimillisen toiminnan ja yhteiselämän perustaksi; mutta sitten myöhemmin siinä laajemmassakin mielessä, että todellisuus, joka oli ristiriidassa näiden oppilauseiden kanssa, käännettiin kokonaan ylösalaisin. Kaikki siihenastiset yhteiskunta- ja valtiomuodot, kaikki aikansa eläneet käsitykset heitettiin järjettöminä romukoppaan; maailma oli antanut pelkkien ennakkoluulojen johtaa itseään siihen saakka; kaikki entinen ansaitsi vain sääliä ja halveksuntaa. Nyt vasta valkeni päivä, järjen valtakunta; tästä hetkestä alkaen oli ikuinen totuus, ikuinen oikeudenmukaisuus, luontoon perustuva tasavertaisuus ja luovuttamattomat ihmisoikeudet työntävä tieltään taikauskon, vääryyden, etuoikeudet ja sorron.
Nyt tiedämme, ettei tuo järjen valtakunta ollut muuta kuin porvariston idealisoitu valtakunta; että ikuisesta oikeudenmukaisuudesta tuli toteutettuna porvarillinen oikeuslaitos; että tasavertaisuus typistyi porvarilliseksi samanarvoisuudeksi lain edessä; että oleellisimmaksi ihmisoikeuksista julistettiin — porvarillinen omaisuus; ja että järjen valtio, Rousseaun yhteiskuntasopimus, syntyi maailmaan porvarillisena, demokraattisena tasavaltana, eikä se muunlaisena olisi voinutkaan syntyä. Paremmin kuin edeltäjänsäkään eivät 18. vuosisadan suuret ajattelijat päässeet astumaan yli rajojen, jotka heidän oma aikakautensa oli heille asettanut.
Mutta feodaaliaateliston ja koko muun yhteiskunnan edustajana esiintyvän porvariston vastakkaisuuden rinnalle jäi olemaan yleinen vastakohta riistäjien ja riistettyjen, rikkaiden tyhjäntoimittajien ja työtätekevien köyhien välillä. Tämä seikka juuri antoikin porvariston edustajille mahdollisuuden esiintyä ei vain yhden erityisen luokan, vaan koko kärsivän ihmiskunnan edustajana. Ja enemmänkin. Syntymästään saakka porvaristoa raskauttaa sen oma vastakohta: kapitalistit eivät tule toimeen ilman palkkatyöläisiä, ja samassa suhteessa kuin keskiajan ammattikuntaporvari kehittyy uuden ajan porvariksi, samassa suhteessa kehittyy myös ammattikunnan kisälli ja ammattikunnan ulkopuolelle jäänyt päiväläinen proletaariksi. Ja vaikkapa porvaristo suurin piirtein saattoikin väittää aatelistoa vastaan taistellessaan edustavansa samalla tuon ajan erilaisten työtätekevien luokkien etuja, nostatti jokainen suuri porvarillinen liike myös itsenäistä liikehtimistä sen luokan keskuudessa, joka oli uudenaikaisen proletariaatin enemmän tai vähemmän kehittynyt edeltäjä. Sellaisia olivat Saksan uskonpuhdistuksen ja talonpoikaissotien aikana uudestikastajat ja Thomas Münzer; Englannin suuressa vallankumouksessa levellerit; Ranskan suuressa vallankumouksessa Babeuf. Tällaisten vielä kypsymättömän luokan kapinayritysten rinnalla esiintyi vastaavaa teoreettistakin julistusta: 16. ja 17. vuosisadalla utooppisia kuvauksia ihanteellisista yhteiskunnallisista olosuhteista, 18. vuosisadalla jo suoranaisia kommunistisia teorioita (Morelly ja Mably). Yhdenvertaisuuden vaatimus ei enää rajoittunutkaan poliittisiin oikeuksiin, sen oli ulotuttava myöskin yksilön yhteiskunnalliseen asemaan. Ei ollut poistettava vain luokka-etuoikeuksia, vaan itse luokkaerotkin. Askeettinen, kaikki elämännautinnot kieltävä, spartalaismallinen kommunismi oli siten uuden opin ensimmäinen ilmenemismuoto. Sitten tuli kolme suurta utopistia: Saint-Simon, jonka opissa porvarillinen suunta vielä säilytti jonkinlaisen aseman proletaarisen rinnalla; Fourier ja Owen,[26] joka kehittyneimmän kapitalistisen tuotannon kotimaassa ja sen synnyttämien vastakohtien vaikutuksen alaisena järjestelmällisesti kehitteli ehdotuksiaan luokkavastakohtien poistamiseksi, ollen välittömässä yhteydessä ranskalaiseen materialismiin.
Kaikille kolmelle on yhteistä, etteivät he esiinny tällä välin jo historiallisesti syntyneen proletariaatin etujen ajajina. Valistusfilosofien tapaan hekään eivät pyrkineet vapauttamaan yhtä määrättyä luokkaa, vaan heti koko ihmiskunnan. Valistusfilosofien lailla hekin halusivat perustaa järjen ja ikuisen oikeudenmukaisuuden valtakunnan, mutta heidän valtakuntansa on aivan erilainen kuin valistusfilosofien. Myöskin näiden valistajien periaatteiden mukaan pystytetty porvarillinen maailma on järjetön ja epäoikeudenmukainen, siksipä sekin vaeltaa kadotuksen kattilaan samalla tavoin kuin feodalismi ja kaikki aikaisemmat yhteiskuntamuodot. Todellinen järki ja oikeudenmukaisuus ovat olleet hallitsematta maailmaa vain siitä syystä, ettei niitä tähän saakka ole oikein tiedostettu. Puuttui se nerokas mies, joka nyt on astunut esiin ja tiedostanut totuuden. Hänen esiintymisensä tällä hetkellä, se että totuus on tiedostettu juuri nyt, se ei ole historiallisen kehityksen yhteyksistä välttämättömästi johtuva, väistämätön tapahtuma, vaan pelkkä onnellinen sattuma. Yhtä hyvin hän olisi voinut syntyä 500 vuotta aikaisemmin ja olisi siinä tapauksessa säästänyt ihmiskunnan viidestäsadasta erehdysten, taistelujen ja kärsimysten vuodesta.
Näimme, kuinka 18. vuosisadan ranskalaiset filosofit, vallankumouksen valmistelijat, vetosivat järkeen kaiken olevaisen ainoana tuomarina. Oli pystytettävä järjellinen valtio, järjellinen yhteiskunta, oli kumottava armotta kaikki mikä oli ristiriidassa ikuisen järjen kanssa. Näimme niinikään, että tuo ikuinen järki olikin todellisuudessa vain juuri niihin aikoihin porvariksi kehittyvän keskiluokan kansalaisen ihannoitu järki. Kun Ranskan vallankumous sitten oli toteuttanut tuon järjellisen yhteiskunnan ja järjellisen valtion, ei uusista laitoksista tullutkaan niin ehdottoman järjellisiä, niin järkiperäisiä kuin ne olivatkin aikaisempiin oloihin verraten. Järjenvaltio oli ajautunut täydellisesti karille. Rousseaun yhteiskuntasopimus oli löytänyt toteutuksensa hirmuvallan ajassa, josta porvaristo, lakattuaan uskomasta omaan poliittiseen kykyynsä, pakeni ensin direktoriohallituksen turmelukseen ja lopulta Napoleonin despotismin turviin. Luvattu ikuinen rauha oli muuttunut loppumattomaksi valloitussodaksi. Järjelliselle yhteiskunnalle ei käynyt sen paremmin. Rikkaan ja köyhän välinen vastakohta, sen sijaan että olisi sulautunut yleiseen onneen, olikin käynyt kärkevämmäksi sen johdosta, että oli poistettu tätä vastakohtaa tasoittavat ammattikunta- ja muut etuoikeudet ja sitä lieventäneet kirkolliset hyväntekeväisyyslaitokset; nyt todeksi tullut "omaisuuden vapaus" feodaalisista kahleista oli pikkuporvareille ja pientalonpojille vapautta myydä suurpääoman ja suuromistuksen ylivoimaisen kilpailun kuristama pikkuomaisuutensa juuri noille isoille herroille ja siten muuttui heille vapaudeksi omaisuudesta. Teollisuuden nopea nousu kapitalistisella pohjalla kohotti työtätekevien joukkojen köyhyyden ja kurjuuden yhteiskunnan elinehdoksi. Käteismaksusta tuli yhä enemmän, kuten Carlyle sanoi, yhteiskunnan ainoa yhdysside. Rikosten määrä lisääntyi vuosi vuodelta. Vaikka aikaisemmin julkisesti ja julkeasti harjoitetut feodaaliset paheet eivät olleet poistetut, oli ne kuitenkin toistaiseksi tungettu taka-alalle; sitä rehevämpään kukoistukseen pulpahtivat porvarilliset paheet, joita siihen asti oli harjoitettu vain salassa. Kauppa kehittyi yhä enemmän ja enemmän huijaukseksi. Vallankumouksellinen tunnus "veljeys" toteutui kilpailukamppailun juonittelussa ja kateudessa. Väkivaltaisen sorron tilalle astui lahjominen, miekan tilalle ensimmäisenä yhteiskunnallisena voimavipuna tuli raha. Ensiyön oikeus siirtyi feodaaliherroilta porvarillisille tehtailijoille. Prostituutio paisui siihen asti tuntemattomiin niittoihin. Avioliitto itse jäi nyt, kuten ennenkin prostituution lailliseksi tunnustetuksi muodoksi, sen viralliseksi verhoksi, ja sitä täydentävät runsaat aviorikokset. Sanalla sanoen: valistajien komeisiin lupauksiin verrattuna osoittautuivat "järjen voiton" kautta luodut yhteiskunnalliset ja poliittiset laitokset katkeran pettäviksi irvikuviksi. Enää puuttuivat vain ne miehet, jotka tämän pettymyksen totesivat, ja hekin tulivat vuosisadan vaihteessa. Vuonna 1802 ilmestyivät Saint-Simonin "Geneven kirjeet"; 1808 ilmestyi Fourierin ensimmäinen teos, vaikka hänen teoriansa perusta oli laskettu jo 1799. Tammikuun l pnä 1800 Robert Owen otti käsiinsä johdon New Lanarkissa. Tuona aikana oli kapitalistinen tuotantotapa ja sen mukana porvariston ja proletariaatin vastakohta vielä sangen kehittymätön. Suurteollisuus oli Englannissa vasta syntynyt, Ranskassa vielä tuntematon. Mutta vasta suurteollisuus kehittää toisaalta ne ristiriidat, jotka kohottavat pakottavaksi välttämättömyydeksi tuotantotavan kumoamisen, sen kapitalistisen luonteen poistamisen — ei ainoastaan tämän tuotantotavan synnyttämien luokkien, vaan myöskin sen luomien tuotantovoimien ja vaihtotavan ristiriidat; — ja toisaalta suurteollisuus kehittää juuri näissä valtavissa tuotantovoimissa myöskin välikappaleen noiden ristiriitaisuuksien ratkaisemiseksi. Kun siis 1800 tienoilla uudesta yhteiskuntajärjestyksestä johtuvat ristiriidat olivat vasta tulossa, niin koskee tämä vielä paljon enemmän keinoja niiden ratkaisemiseksi. Kun Pariisin omistamattomat kansanjoukot olivat hirmuvallan aikana hetkiseksi kyenneet ottamaan vallan käsiinsä, kohdistamaan porvarillisen kumouksen jopa porvaristoa itseään vastaan ja näin viemään sen voittoon, ne samalla olivat vain osoittaneet, kuinka mahdoton tämä valta silloisissa oloissa ajan pitkään oli. Näistä omistamattomista joukoista vasta uuden luokan ituna erottuva proletariaatti, joka vielä oli aivan kykenemätön itsenäiseen poliittiseen toimintaan, esiintyi sorrettuna, kärsivänä säätynä, joka itse oli kykenemätön auttamaan itseään; apu oli tuotavissa vain ulkoapäin, ylhäältä.
Tämä historiallinen asiaintila piti vallassaan myös sosialismin luojia. Kapitalistisen tuotannon kypsymätöntä tilaa, luokkien kypsymätöntä tilaa vastasivat epäkypsät teoriat. Yhteiskunnallisten tehtävien ratkaisu, joka vielä oli kätkettynä kehittymättömiin taloudellisiin suhteisiin, oli synnytettävä aivoissa. Yhteiskunta tarjosi vain epäkohtia; niiden poistaminen oli ajattelevan järjen tehtävänä. Kysymys oli uuden täydellisemmän yhteiskuntajärjestyksen keksimisestä ja sen lahjoittamisesta yhteiskunnalle ulkoapäin, propagandan, ja missä se vain oli mahdollista, mallikokeiden antaman esimerkin avulla. Nämä uudet yhteiskuntajärjestelmät oli jo etukäteen tuomittu utopioiksi; mitä pitemmälle niitä muokattiin yksityiskohdittain, sitä enemmän täytyi niiden vaipua pelkäksi mielikuvitukseksi.
Tämän todettuamme ei meillä ole enää syytä hetkeksikään pysähtyä tähän nyt jo menneisyyteen kuuluvaan puoleen. Voimme jättää kirjalliset kamasaksat juhlallisesti mietiskelemään näitä nykyään enää vain huvittavia kuvitelmia ja näyttelemään oman asiallisen ajatustapansa etevämmyyttä mokomiin "järjettömyyksiin" verraten. Käymme mieluummin tarkastelemaan niitä nerokkaita ajatusituja ja ajatuksia, joita tuon mielikuvituksellisen kuoren alta murtautuu esiin kaikkialla, mutta joita nuo sokeat poroporvarit eivät näe.
Saint-Simon oli Ranskan suuren vallankumouksen poika. Sen puhjetessa hän ei ollut vielä kolmenkymmenen vuoden ikäinen. Vallankumous oli kolmannen säädyn voitto, ts. tuotannossa ja kaupassa toimivan kansakunnan suuren enemmistön voitto siihen asti oikeutetuista joutilaista säädyistä, aatelistosta ja papistosta. Mutta kolmannen säädyn voitto paljastui pian tämän säädyn pienen osan yksinomaiseksi voitoksi, poliittisen vallan valtaamiseksi tämän säädyn yhteiskunnallisesti etuoikeutetun osan, omistavan porvariston käsiin. Tämä porvaristo oli tosin vielä vallankumouksen aikana kehittynyt nopeasti keinottelemalla aatelistolta ja kirkolta takavarikoidulla ja sitten myydyllä maaomaisuudella sekä pettämällä kansakuntaa armeijan hankkijoiden välityksellä. Juuri näiden huijarien valta direktoriohallituksen aikana vei Ranskan ja vallankumouksen perikadon partaalle ja siten antoi Napoleonille tekosyyn vallankaappaukseen. Siitä syystä sai Saint-Simonin päässä kolmannen säädyn ja etuoikeutettujen säätyjen välinen vastakohta "työläisten" ja "joutilaiden" välisen vastakohdan muodon. Joutilaita eivät olleet vain vanhat etuoikeutetut, vaan kaikki, jotka elivät koroillaan tuotantoon ja kauppaan osallistumatta. Ja "työläisiä" eivät olleet vain palkkatyöläiset, vaan myöskin tehtailijat, kauppiaat ja pankkiirit. Se, että joutilaat olivat menettäneet kykynsä henkiseen johtamiseen ja poliittiseen valtaan, oli varmaa, ja vallankumous oli sen lopullisesti todistanut. Sen, että omistamattomilla ei ollut tätä kykyä, olivat Saint-Simonin mielestä kauhunajan kokemukset todistaneet. Kenen sitten piti johtaa ja hallita? Saint-Simonin mukaan tieteen ja teollisuuden, jotka uusi uskonnollinen side liittäisi yhteen, ja joiden piti jälleen palauttaa uskonpuhdistuksen ajoista saakka rikkinäinen uskonnollisten katsomusten yhtenäisyys, välttämättä mystinen ja ankaran hierarkinen "uusi kristinusko". Mutta tieteen muodostivat koulunoppineet ja teollisuuden ensi sijassa aktiiviset porvarit, tehtailijat, kauppiaat ja pankkiirit. Näiden porvarien piti tosin muuttua eräänlaisiksi julkisiksi virkamiehiksi, yhteiskunnallisiksi luottamusmiehiksi, mutta työläisten suhteen he kuitenkin säilyttäisivät taloudellisen etuoikeutetun käskijän aseman. Erikoisesti pankkiirien tehtävänä oli luoton sääntelyn kautta koko tuotannon säänteleminen. Tämä käsitys vastasi täysin aikaa, jolloin Ranskassa suurteollisuus ja sen mukana porvariston ja proletariaatin välinen vastakohta juuri oli syntymässä. Mutta erityisesti Saint-Simon korostaa: häntä askarruttaa aina ja kaikkialla ensinnä "lukuisimman ja köyhimmän luokan" (la classe la plus nombreuse et la plus pauvre) kohtalo.
Saint-Simon esittää jo "Geneven-kirjeissään" väittämän, että "kaikkien ihmisten on tehtävä työtä". Samassa teoksessa hän mainitsee jo, että hirmuhallituksen aika oli omistamattomien joukkojen valtaa. Hän huudahti niille: "Katsokaapa, mitä Ranskassa on tapahtunut sinä aikana, jolloin toverinne siellä ovat olleet vallassa; he ovat saaneet aikaan nälänhädän." Ranskan vallankumouksen käsittäminen luokkataisteluksi, ei vain aateliston ja porvariston välillä, vaan aateliston, porvariston ja omistamattomien välillä oli v. 1802 erittäin nerokas havainto. V. 1816 hän selittää, että politiikka on tuotannon tiedettä ja ennustaa politiikan täydellisesti sulautuvan taloustieteeseen. Vaikka tietoisuus siitä, että taloudellinen tila on poliittisten laitosten porusta, ilmenee tässä vasta idussaan, niin kuitenkin ihmisten poliittisen hallitsemisen muuttaminen esineiden hallitsemiseksi ja tuotantoprosessin johtamiseksi, siis viime aikoina niin paljon melua aiheuttanut "valtion poistaminen", on tässä ilmaistu jo selvästi. Yhtä ylivoimaisesti aikalaisiinsa verraten hän julistaa v. 1814, välittömästi liittoutuneiden Pariisiin marssin jälkeen, ja vielä 1815 satapäiväisen sodan aikana, että Ranskan liitto Englannin kanssa ja toisaalta näiden valtojen liitto Saksan kanssa on suotuisan kehityksen ja Euroopan rauhan ainoa tae. Että joku saarnasi vuoden 1815 ranskalaisille liittoa Waterloon voittajien kanssa, se vaati tosiaan sekä rohkeutta että historiallista kaukonäköisyyttä.
Jos Saint-Simonissa havaitsemme nerokkaan kaukonäköisyyden, jonka ansiosta hänen esityksensä jo sisältävät ituina kaikki myöhempien sosialistien ajatukset, jotka eivät koske pelkästään taloustiedettä, niin Fourierilla tapaamme oikein aito ranskalaiseen tapaan henkevän, mutta silti yhtä syvällisen arvostelun vallitsevista yhteiskuntatiloista. Fourier ottaa porvariston, sen vallankumousta edeltäneen ajan innokkaat profeetat ja kumousajan jälkeen lahjomat valehtelijat tiukasti kiinni sanoistaan. Säälimättä hän paljastaa porvarillisen maailman aineellisen ja moraalisen kurjuuden, hän vertaa sitä sekä varhaisempien valistusfilosofien houkutteleviin lupauksiin yhteiskunnasta, jossa vain järki tulisi hallitsemaan, kaiken onnellistuttavasta sivistyksestä, rajattomasta ihmissuvun täydellistymismahdollisuudesta, että myöskin senaikaisten porvari-ideologien kaunomaalailevaan puhetulvaan; hän todistaa, miten noita yleviä fraaseja kaikkialla vastaa viheliäinen todellisuus, ja hän ivaa purevasti näiden korulauseiden auttamatonta epäonnistumista. Fourier ei ole pelkkä kriitikko, hänen aina hilpeä luonteensa tekee hänestä satiirikon, vieläpä yhden kaikkien aikojen suurimmista. Vallankumouksen laskukaudella kukkaansa puhjennutta villiä keinottelua samoin kuin Ranskan silloisen kaupan yleistä kamasaksamaisuutta hän kuvailee yhtä mestarillisesti kuin hupaisestikin. Sitäkin mestarillisempaa on hänen kuvauksensa sukupuolisuhteiden porvarillisesta muodosta ja naisen asemasta porvarillisessa yhteiskunnassa. Hän sanoo ensimmäisen kerran, että naisen vapautumisen aste kunkin ajan yhteiskunnassa on yhteiskunnan yleisen vapautumisen luonnollinen mittapuu. Mutta kaikkein suurenmoisimpana Fourier esiintyy käsityksessään yhteiskunnan historiasta. Hän jakaa tähänastisen historian neljään kehitysvaiheeseen: villiyden tilaan, raakalaisuuskauteen, patriarkaaliseen tilaan ja sivistyskauteen, mikä viimemainittu sattuu yhteen ns. porvarillisen yhteiskunnan, siis 16. vuosisadalta juontuneen yhteiskuntajärjestyksen kanssa, ja osoittaa, "että sivistynyt järjestys kohottaa jokaisen paheen, jota raakalaisuuden asteella harjoitettiin yksinkertaisella tavalla, mutkikkaampaan, kaksimieliseen, arveluttavaan ja tekopyhään muotoon", että sivistys liikkuu "noidutussa kehässä", ristiriidoissa, jotka se yhä uudelleen tuottaa kykenemättä niitä voittamaan, joten tulos on aina päinvastainen sille, mitä se tahtoo tai uskottelee tahtovansa. Niinpä esim. "sivistyskaudella köyhyys on tuloksena ylellisyydestä itsestään"... Kuten näemme, Fourier käsittelee dialektiikkaa yhtä mestarillisesti kuin aikalaisensa Hegel. Yhtä dialektisesti hän korostaa, vastoin silloista käsitystä rajattomasta inhimillisestä täydellistymiskyvystä, että jokaisella historiallisella vaiheella on nouseva, mutta myös laskeva linjansa, ja hän soveltaa tätä käsitystään myöskin koko ihmiskunnan tulevaisuuteen. Samoin kuin Kant toi maapallon tulevan perikadon luonnontieteeseen, samoin Fourier tuo ihmiskunnan tulevan perikadon historiankäsitykseen. -
Samaan aikaan kuin vallankumouksen myrsky lakaisi maata Ranskassa, tapahtui Englannissa hiljaisempi, mutta silti yhtä valtava mullistus. Höyry ja uudet koneet muuttivat manufaktuuriteollisuuden uudenaikaiseksi suurteollisuudeksi ja saivat siten aikaan mullistuksen koko porvarillisen yhteiskunnan perustuksessa. Manufaktuuriteollisuuden vitkallinen, unelias kehityskulku vaihtui tuotannon valtavaksi pikamarssiksi. Alati kasvavalla vauhdilla tapahtui nyt yhteiskunnan jakautuminen suurkapitalisteihin ja omaisuudettomiin proletaareihin, joiden välillä nyt aikaisemman vankan keskisäädyn asemesta vietti epävarmaa elämäänsä käsityöläisten ja pikkukauppiaitten horjuva joukko, tuo väestön eniten vaihteleva osa. Uusi tuotantotapa oli vasta nousuvaiheensa alkutaipaleella: se oli vielä normaali, säännöllinen, noissa oloissa ainoa mahdollinen tuotantotapa. Mutta jo silloin se synnytti huutavia yhteiskunnallisia epäkohtia: sulloi kodittoman väestön suurkaupunkien kurjimmille kulmille, katkoi kaikki perinnäiset sukusiteet, mursi patriarkaaliset suhteet, rikkoi perheen, teetti etenkin naisilla ja lapsilla ylityötä kauhistuttavassa määrässä, turmeli siveellisesti työväenluokan suuret joukot, jotka äkkiä oli heitetty aivan uusiin olosuhteisiin, maalta kaupunkiin, maanviljelyksestä teollisuuteen, vakiintuneista olosuhteista joka päivä vaihteleviin epävarmoihin elämänehtoihin. Silloin astui uudistajana esiin 29-vuotias tehtailija, luonteeltaan ylevä ja lapsellisen yksinkertainen, mutta samalla synnynnäinen ihmisten johtaja, jolle harvat vetävät vertoja. Robert Owen oli omaksunut valistusfilosofeilta materialistisen opin siitä, että ihmisen luonne on toisaalta synnynnäisten taipumusten, toisaalta ihmistä hänen elinaikanaan, mutta erityisesti kehitysvaiheensa aikana ympäröivien olojen tuote. Useimmat hänen säätytovereistaan näkivät teollisessa vallankumouksessa vain epäjärjestystä ja sekasortoa, hyvän tilaisuuden kalastaa sameassa vedessä ja rikastua nopeasti. Mutta Owen näki siinä hyvän tilaisuuden soveltaa mieliaatettaan ja siten aikaansaada järjestystä tuossa kaaoksessa. Hän oli yrittänyt tätä jo menestyksellisesti Manchesterissa, ollessaan johtajana tehtaassa jossa oli yli 500 työläistä. Vuodesta 1800 vuoteen 1829 hän johti New Lanarkin suurta puuvillakehräämöä Skotlannissa samaan tapaan, ollen johtavana yhtiökumppanina ja omaten siten suurehkon toimintavapauden, ja niin hyvällä menestyksellä, että saavutti mainetta koko Euroopassa. Vähitellen 2500 henkeä käsittäväksi kasvaneen, alkuaan mitä sekavimmista ja enimmäkseen vahvasti turmeltuneista aineksista kokoonpannun väestön hän muutti täydelliseksi mallisiirtolaksi, jossa juopottelu, poliisi, rikostuomarit, oikeusjutut, köyhäinhoito ja hyväntekeväisyyden tarve olivat tuntemattomia asioita. Ja tämä tapahtui yksinkertaisesti siten, että hän asetti ihmiset inhimillisiin oloihin ja kasvatti huolellisesti etenkin nousevaa sukupolvea. Hän oli pikkulasten koulujen keksijä ja otti ne siellä ensimmäisenä käytäntöön. Kahden vuoden ikäisenä tulivat lapset kouluun ja saivat niin hyvän hoidon, että heitä oli vaikea saada palaamaan kotiinsa. Kun hänen kilpailijansa teettivät 13-14 tunnin työpäiviä, tehtiin New Lanarkissa työtä 10½ tuntia. Kun puuvillapula pakotti seisauttamaan tehtaan neljäksi kuukaudeksi, maksettiin joutilaille työläisille täysi palkka. Ja kaiken tämän tapahtuessa oli liike paisuttanut arvonsa yli kaksinkertaiseksi ja päälle päätteeksi antanut omistajille runsaat voitot.
Owen ei ollut tyytyväinen tähän. Olotila, minkä hän oli työläisilleen hankkinut, ei hänen silmissään ollut vielä läheskään ihmisarvoa vastaava; "ihmiset olivat minun orjiani": ne suhteellisen suotuisat olot, joihin hän oli heidät saattanut, olivat vielä kaukana siitä, että olisivat tehneet mahdolliseksi luonteen ja ymmärryksen kaikinpuolisen ja järkiperäisen kehittymisen, puhumattakaan vapaasta elämäntoiminnasta. "Ja kuitenkin tuotti työtätekevä osa näistä 2500 ihmisestä yhteiskunnalle yhtä paljon todellista rikkautta kuin tuskin puoli vuosisataa aikaisemmin olisi voinut tuottaa 600.000 hengen väestö. Kysyin itseltäni: miten käy sille rikkauserotukselle, minkä nämä 2500 kuluttavat ja minkä nuo 600.000 olisivat kuluttaneet?" Vastaus oli selvä. Se oli tullut käytetyksi siten, että laitoksen omistajat saivat 5 % voiton liike-pääomalle ja sitä paitsi vielä yli 300.000 puntaa voittoa. Ja mikä oli totta New Lanarkin suhteen, se piti vielä suuremmassa määrin paikkansa Englannin kaikkien tehtaiden suhteen. "Ilman tätä uutta koneiden luomaa rikkautta ei olisi voitu käydä sotia Napoleonin kukistamiseksi ja aristokraattisten yhteiskuntaperiaatteiden pystyssäpitämiseksi. Ja tämä uusi mahti oli kuitenkin työväenluokan luomus." Tälle kuuluivat sen takia myöskin hedelmät. Uudet valtavat tuotantovoimat, jotka siihen asti olivat palvelleet vain yksityisten rikastumista ja suurten joukkojen orjuuttamista, tarjosivat Owenille perustan yhteiskunnan uudistamiseen, ja niiden piti toimia kaikkien yhteisenä omaisuutena vain kaikkien yhteistä hyvinvointia varten.
Owenin kommunismi syntyi tällaisella, puhtaasti liikemiesmäisellä tavalla, niin sanoaksemme kauppamiehen laskelman hedelmänä. Tämän käytännöllisyyteen tähtäävän luonteensa se säilytti kaiken aikaa. Niinpä Owen ehdotti v. 1823 Irlannin kurjuuden poistamista kommunististen siirtoloiden avulla ja liitti täydelliset laskelmat perustamiskustannuksista, vuotuisista menoista ja arvioiduista tuloista. Hänen lopullisessa tulevaisuudensuunnitelmassaan onkin yksityiskohtien teknillinen muokkaus pohja- ja pystypiirroksineen sekä lintuperspektiiviluonnoksineen suoritettu sellaisella asiantuntemuksella, että jos kerran hyväksyy Owenin menetelmän yhteiskunnan uudistamiseksi, niin yksityiskohtia vastaan on ammattimiehenkin kannalta vain hyvin vähän sanomista.
Kehitys kommunismiin oli Owenin elämän käännekohta. Niin kauan kuin hän oli esiintynyt pelkkänä ihmisystävänä, hän oli niittänyt vain rikkautta, myötätuntoa, kunniaa ja mainetta. Hän oli tunnetuin mies Euroopassa. Eivät ainoastaan hänen säätytoverinsa, vaan myöskin valtiomiehet ja ruhtinaat kuuntelivat häntä myötämielisinä. Mutta lehti kääntyi heti, kun hän esiintyi kommunistisine oppeineen. Oli olemassa kolme suurta estettä, jotka ennen kaikkea näyttivät sulkevan häneltä tien yhteiskunnalliseen uudistukseen: yksityisomistus, uskonto ja avioliiton nykyinen muoto. Käydessään näiden kimppuun hän tiesi hyvin, mikä häntä odotti: yleinen pannaan julistus virallisen yhteiskunnan taholta, koko yhteiskunnallisen asemansa menettäminen. Mutta hän ei antanut pidättää itseään, vaan jatkoi hyökkäystään siekailematta, ja silloin tapahtui, kuten hän oli ja etukäteen nähnyt. Virallisen yhteiskunnan kiroamana, lehdistön vaieten tappamana, köyhtyneenä Amerikassa tekemiensä epäonnistuneiden kommunististen kokeilujen takia, yritysten, joihin hän uhrasi kaiken omaisuutensa, hän kääntyi välittömästi työväenluokan puoleen ja työskenteli sen keskuudessa vielä kolmen vuosikymmenen ajan. Owenin nimeen liittyivät kaikki yhteiskunnalliset liikkeet, kaikki todelliset edistysaskeleet, jotka otettiin Englannissa työväen eduksi. Niinpä hän ajoi v. 1819, viisivuotisten ponnistusten jälkeen, lävitse ensimmäisen lain naisten ja lasten työn rajoittamisesta tehtaissa. Hän johti puhetta ensimmäisessä kongressissa, jossa koko Englannin Trade Unionit yhtyivät yhdeksi suureksi ammatilliseksi järjestöksi. Siirtymistoimenpiteenä yhteiskunnan täydellistä kommunistista uudistamista kohti hän järjesti toisaalta ensimmäiset osuustoiminnalliset yhdistykset (kulutus- ja tuotanto-osuuskunnat), jotka sitten ovat antaneet ainakin sen käytännöllisen todistuksen, että niin kauppiaat kuin tehtailijatkin ovat varsin tarpeettomia henkilöitä; toisaalta työbasaarit, laitokset työntuotteiden vaihtamista varten paperisen työrahan välityksellä, rahan, jonka yksikkönä oli työtunti; laitokset, joiden välttämättä täytyi epäonnistua, mutta jotka olivat Proudhonin paljon myöhäisemmän vaihtopankin täydellisiä edeltäjiä ja erosivat tästä vain siinä, että eivät pyrkineetkään olemaan kaiken yhteiskunnallisen pahan yleislääkkeinä, vaan ainoastaan ensi askeleena yhteiskunnan paljon jyrkempää uudestijärjestämistä kohti.
Utopistien katsomustapa on kauan hallinnut 19. vuosisadan sosialistisia käsityksiä ja hallitsee osaksi vieläkin. Sitä suosivat vielä vähän aikaa sitten kaikki ranskalaiset ja englantilaiset sosialistit, siihen liittyy myöskin aikaisempi saksalainen kommunismi Weitling mukaan luettuna. Sosialismi on heille kaikille absoluuttisen totuuden, järjen ja oikeudenmukaisuuden ilmaus ja sen pitää tulla vain keksityksi valloittaakseen omalla painollaan maailman; koska absoluuttinen totuus on riippumaton ajasta, paikasta ja inhimillisestä historiallisesta kehityksestä, niin on vain sattuma, milloin ja missä se keksitään. Lisäksi kunkin koulukunnan perustajalla on erilainen ehdoton totuus, järki ja oikeudenmukaisuus, ja kun jokaisen asianomaisen itsekohtainen äly, omat elämänolosuhteet, oma tietomäärä ja ajattelun kouliintuminen määräävät hänen ehdottoman totuutensa, järkensä ja oikeutensa laadun, ei tässä ehdottomien totuuksien yhteentörmäyksessä ole muuta ratkaisua kuin ristiriitojen molemminpuolinen tasoittuminen. Muuta tällaisesta siis ei olisi saattanut syntyä kuin jonkinlaista valikoivaa keskitien sosialismia, jollainen muuten onkin näihin saakka vallinnut useimpien Ranskan ja Englannin sosialististen työläisten aivoja. Se on mitä moninaisimpia vivahteita sallivaa sekoitusta, jossa on verraten kohtuullista kriittistä ajattelua, taloudellisia opinkappaleita ja erilaisten lahkonperustajain yhteiskunnallisia tulevaisuudenkuvitelmia, sekoitusta, joka syntyy sitä helpommin, mitä enemmän sen osien terävät kulmat hioutuvat pois väittelyjen virrassa, aivan niin kuin pyöreät piikivet hioutuvat purossa. Sosialismi oli asetettava todellisuuspohjalle, ennen kuin siitä voitiin luoda tiedettä.
18. vuosisadan ranskalaisen filosofian rinnalla ja jäljessä oli kuitenkin syntynyt uudempi saksalainen filosofia, jonka päätekohdaksi tuli Hegel. Sen suurimpana ansiona oli dialektiikan asettaminen jälleen ajattelun korkeimmaksi muodoksi. Kaikki vanhat kreikkalaiset filosofit olivat synnynnäisiä, luontaisia dialektikkoja ja Aristoteles, universaalisin heistä, onkin jo tutkinut dialektisen ajattelun oleellisimmat muodot. Uudempi filosofia sitä vastoin, vaikka dialektiikalla siinäkin oli loistavia edustajia (kuten Descartes ja Spinoza), oli etenkin englantilaisen vaikutuksen vuoksi yhä enemmän ja yhä kiinteämmin juuttunut niin sanottuun metafyysiseen ajattelutapaan, joka hallitsi miltei kaikkia 18. vuosisadan ranskalaisia ajattelijoita, ainakin heidän filosofisia erikoisteoksiaan. Varsinaisen filosofian ulkopuolella hekin kyllä kykenivät luomaan dialektiikan mestariteoksia, ajatelkaamme vaikka Diderotin teosta "Rameaun veljenpoika" ja Rousseaun "Tutkimusta ihmisten keskuudessa vallitsevan eriarvoisuuden alkuperästä". — Esitämme seuraavassa lyhyesti 'kummankin ajattelutavan oleellisimmat kohdat.
Asettaessamme ajatuksellisen tarkastelun kohteeksi luonnon, ihmiskunnan historian tai oman henkisen toimintamme, on edessämme lähinnä kuva, jossa yhteydet ja vuorovaikutukset loputtomasti kietoutuvat toisiinsa, kuva, jossa mikään ei pysy samanlaisena eikä samassa paikassa, missä se oli aikaisemmin, vaan kaikki liikkuu, muuttuu, tulee ja häviää. Näemme siis lähinnä kokonaiskuvan, jossa yksityskohdat esiintyvät vielä enemmän tai vähemmän taka-alalla, me huomioimme enemmän liikuntaa, muutoksia, yhteyksiä kuin sitä, mikä liikkuu, muuttuu, on yhteydessä. Tämä alkuperäinen, naiivi, mutta asiallisesti oikea näkemys maailmasta esiintyy vanhassa kreikkalaisessa filosofiassa, ja ensimmäisenä sen on selvästi ilmaissut Herakleitos: Kaikki on olemassa ja samanaikaisesti ei ole, sillä kaikki virtaa, on alituisesti muuttumassa, alituisesti tulemassa ja häviämässä. Mutta tämä käsitys, niin oikein kuin se esittääkin ilmiöiden kokonaiskuvan yleisen luonteen, ei kuitenkaan riitä selittämään yksityiskohtia, joista tämä kokonaiskuva on muodostunut ja niin kauan kuin emme siihen pysty, kokonaiskuvakin jää meille epäselväksi. Tiedostaaksemme nämä yksityiskohdat, meidän on irrotettava ne luonnollisista tai historiallisista yhteyksistään ja tutkittava kutakin erikseen sen ominaisuuksien erityisten syiden ja vaikutusten jne. selvittämiseksi. Tämä on lähinnä luonnontieteen ja historian tutkimuksen tehtävä, ts. tutkimusalojen, jotka kreikkalaisten klassisella ajalla varsin ymmärrettävistä syistä olivat vain alistetussa asemassa, koska niiden tehtävänä ennen muuta oli aineiston kokoaminen. Vasta, kun tietyssä määrin on kerätty historiallista ja luonnontieteellistä aineistoa, vasta silloin voi saada alkunsa kriittinen tarkastelu, vertailu, luokittelu, jako lahkoihin ja lajeihin. Eksakti luonnontutkimus pääsi Kreikassa alulle vasta alexandrialaisella kaudella, ja myöhemmin keskiajalla sitä kehittivät edelleen arabialaiset. Varsinainen luonnontiede on kuitenkin peräisin vasta 15. vuosisadan jälkipuoliskolta, ja siitä lähtien se on edistynyt yhä nopeammin. Luonnon jaotteleminen eri osiin, luonnon eri tapahtumain ja erilaisten luonnonesineiden erottelu määrättyihin luokkiin, orgaanisten olioiden sisäelinten ja niiden moninaisten anatomisten muodostumain tutkiminen, kaikki nämä seikat ovat olleet perusedellytyksinä jättiläismäiselle edistykselle, mikä luonnon tuntemuksessa on tapahtunut viimeisten 400 vuoden aikana. Mutta siitä on meille samalla jäänyt tavaksi käsitellä luonnonesineitä ja luonnontapahtumia erillisinä, suuresta kokonaisyhteydestään irrotettuina, ei siis niiden liikkeessä, vaan lepotilassa, ei oleellisesti muuttuvaisina vaan kiinteinä, ei elävinä vaan kuolleina. Ja siirtyessään luonnontieteestä filosofiaan tämä käsitystapa samalla loi — kuten Baconin ja Locken kautta tapahtui — metafyysisen ajattelutavan, tuon viime vuosisatojen erikoislaatuisen rajoittuneisuuden.
Metafyysikolle ovat oliot ja niiden ajatuskuvat, käsitteet, erillisiä ja muuttumattomia, jähmeitä, kerta kaikkiaan annettuja esineitä, joita on tutkittava peräkkäin mutta toisistaan riippumatta. Hän ajattelee pelkillä suoranaisilla vastakohdilla: hänen puheensa on: on on ja ei ei, ja mitä siihen lisätään, on pahasta. Hänen käsityksensä mukaan jokin esine on olemassa tai ei ole olemassa, mutta mahdotonta on, että se samanaikaisesti olisi oma itsensä ja jokin muu sen lisäksi. Myönteinen ja kielteinen sulkevat ehdottomasti vastakohtansa pois mahdollisuuksien piiristä, syy ja vaikutus ovat yhtä jäykästi vastakkaiset. Ensi silmäyksellä tämä ajattelutapa tuntuu meistä erittäin hyväksyttävältä: samalla tavoinhan toimii niin sanottu terve ihmisjärki. Mutta niin kunnioitettava asuintoveri kuin tuo terve ihmisjärki onkin kotioloissa neljän seinän sisällä, se joutuu kokemaan vallan ihmeellisiä seikkailuja uskaltautuessaan tutkimuksen avaraan maailmaan. Ja metafyysinen katsomustapa, niin laajoilla alueilla kuin sillä — kussakin tapauksessa tutkimusesineen luonnon mukaan — on oikeutuksensa ja välttämättömyytensä, se saa kuitenkin aina ennemmin tai myöhemmin vastaansa rajan, jonka toisella puolen siitä tulee yksipuolinen, ahdas, abstrakti, se eksyy ratkaisemattomiin ristiriitoihin koska se ei näe yksityisten asiain ja esineitten takaa niiden keskeistä yhteyttä, niiden olemisen takaa niiden tulemista eikä häviämistä ja niiden lepotilan takaa niiden liikettä, ei näe metsää puiden takaa. Jokapäiväisessä elämässä tiedämme ja pystymme esimerkiksi varmuudella sanomaan, onko joku eläin olemassa vai ei, mutta tarkemmin tutkittaessa käykin selville, että kysymys usein on mitä monimutkaisin. Tämän tietävät varsin hyvin esimerkiksi lakimiehet, jotka ovat turhaan vaivanneet aivojaan määritelläkseen järjellisen rajan, josta alkaen sikiön tappaminen äidin kohdussa merkitsee murhaa. Ja yhtä vaikeata on kuolinhetken määrääminen, koska kuolema fysiologian mukaan ei ole kertakaikkinen, silmänräpäyksen kestävä tapaus, vaan sangen pitkällinen tapahtumasarja. Samalla tavoin jokainen elollinen olento on ja ei ole sama tietyllä hetkellä, sillä se muokkaa yhtenään ulkoapäin ottamiaan aineita ja erittää toisia, sen ruumiissa kuolee yhtenään vanhoja soluja ja syntyy uusia, lyhyemmän tai pidemmän ajan kuluessa sen ruumiin aines uudistuu täydellisesti atomien korvatessa vanhat, niin että jokainen elimellinen olento siis on alituisesti sama ja kuitenkin toinen. Lähemmin asiaa tarkastellessamme havaitsemme niinikään, että vastakohtaisuuden molemmat kohtiot, myönteinen ja kielteinen, ovat yhtä erottamattomat kuin vastakkaisetkin, ja että ne kaikesta vastakohtaisuudestaan huolimatta läpäisevät toisensa. Samoin on syyn ja vaikutuksen laita. Nehän ovat käsitteitä, jotka sellaisinaan voidaan pätevästi soveltaa vain yksityistapaukseen. Mutta tarkastellessamme tätä yksityistapausta sen yleisessä yhteydessä maailmankaikkeuteen nuo käsitteet yhtyvät, ne sulautuvat käsitykseen kaikkialle ulottuvasta vuorovaikutuksesta, jossa syyt ja vaikutukset alituisesti vaihtavat paikkaa: mikä on vaikutuksena tässä tai tällä hetkellä, saattaa olla syynä tuolla tai sillä hetkellä, ja päinvastoin.
Nämä ilmiöt ja ajatusmenetelmät eivät mahdu metafyysisen ajattelun puitteisiin. Dialektiikka, joka näkee asiat ja esineet sekä niiden käsitteelliset kuvat oleellisesti niiden laajemmassa yhteydessä, saa sitä vastoin vain lisävahvistusta omille menettelytavoilleen edellä kuvatun kaltaisista ilmiöistä. Luonto on dialektiikan koetinkivi, ja meidän on myönnettävä, että uudenaikainen luonnontiede on antanut tätä kokeilua varten perin runsaan, päivittäin lisääntyvän aineiston, todistaen siten, että luonnossa kaikki tapahtuu lopulta dialektisesti eikä metafyysisesti, että luonto ei kierrä ikuisesti samankaltaisena, vaan käy lävitse todellisen historian. Tässä yhteydessä on mainittava ennen kaikkea Darwin, joka on antanut valtavimman kolauksen metafysiikalle osoittamalla, että koko nykyinen orgaaninen luonto, kasvit ja eläimet, näiden mukana myöskin ihminen, on miljoonia vuosia kestäneen kehitysprosessin tulos. Tähän asti on kuitenkin sormin voitu laskea ne luonnontutkijat, jotka ovat oppineet ajattelemaan dialektisesti, ja saavutettujen tulosten ja perinnäisen ajattelutavan välinen ristiriita selittääkin sen äärettömän sekamelskan, joka nyt vallitsee teoreettisessa luonnontieteessä, saattaen epätoivoon opettajat ja oppilaat, kirjailijat ja lukijat.
Täsmällinen esitys maailmankaikkeudesta, sen ja ihmiskunnan kehityksestä, samoin kuin tuon kehityksen ihmisaivoihin luomasta kuvasta voidaan siis saada aikaan vain dialektista tietä, alinomaa huomioiden syntymisen ja häviämisen, edistyksellisten ja taantumuksellisten muutosten yleistä vuorovaikutusta. Ja tässä mielessä esiintyikin heti uudempi saksalainen filosofia. Kant aloitti uransa muuttamalla Newtonin ikuisen ja muuttumattoman aurinkojärjestelmän — sitten kun paljon puhuttu alkusysäys oli annettu — historialliseksi tapahtumasarjaksi: aurinko ja kaikki planeetat ovat syntyneet pyörivistä sumumassoista. Samalla hän jo tuli johtopäätökseen, että tähän syntymiseen pakostakin liittyy tulevaisuudessa tapahtuva aurinkokunnan häviäminen. Puoli vuosisataa myöhemmin Laplace perusteli hänen käsityksensä matemaattisesti, ja kun taas oli kulunut puoli vuosisataa, spektroskooppi osoitti, että avaruudessa todella on erilaisilla tiivistymisasteilla olevia hehkuvia kaasumassoja.
Tämä uudempi saksalainen filosofia sai päätöksensä Hegelin järjestelmässä, jossa koko luonnon, historian ja hengen maailma ensi kerran — ja siinä juuri onkin sen suuri ansio — esitetään yhtenä prosessina ts. alituisesti liikkuvana, muuttuvana ja kehittyvänä, ja yritetään osoittaa tämän liikkeen ja kehityksen sisäinen yhteys. Tästä näkökulmasta ihmiskunnan historia ei enää näyttänyt mielettömien väkivallantekojen hurjalta sekamelskalta, tekojen, jotka käyvät kaikki yhtä tuomittaviksi nyt kypsyneen filosofisen järjen tuomioistuimen edessä, ja jotka on unohdettava niin pian kuin mahdollista. Historia näytti nyt ihmiskunnan omalta kehitysprosessilta, ja ajattelun tehtäväksi tuli seurata tämän prosessin asteittaista kulkua jokaisella harhatiellä sekä osoittaa sisäisen lainalaisuuden olemassaolo näennäisesti sattumanvaraisissa tapahtumissakin.
Tässä yhteydessä on samantekevää, vaikkei Hegelin järjestelmä tehtävää ratkaissutkaan. Tehtävän asettaminen oli hänen suurenmoinen ansionsa. Se oli lisäksi tehtävä, jota ainoakaan yksilö ei kykene koskaan ratkaisemaan. Vaikka Hegel — Saint-Simonin rinnalla — oli aikansa universaalisin henkilö, oli häntä kuitenkin rajoittamassa ensinnäkin hänen oma tietopiirinsä, jolla pakostakin oli rajansa, ja toiseksi hänen aikansa tieto- ja käsityspiiri, joka oli ahtaanlainen sekä laajuuteensa että syvyyteensä nähden. Oli vielä kolmaskin tekijä. Hegel oli idealisti, toisin sanoen hänen käsityksensä mukaan hänen päänsä ajatukset eivät olleet enemmän tai vähemmän abstraktisia kuvia todellisista olioista ja ilmiöistä, vaan päinvastoin oliot ja niiden kehitys vain todellistuneita kuvia "ideasta", joka oli ollut jossakin jo ennen maailman olemassaoloa. Näin kaikki kääntyi päälaelleen, ja maailman todellinen yhteys kävi aivan nurinkuriseksi. Ja niin oikein ja nerokkaasti kuin Hegel esittikin monia yksityiskohtia, jäi niihin edellä mainituista syistä pakostakin paljon paikkailtua, keinotekoista, sanalla sanoen nurinkurista. Hegelin järjestelmä oli sinänsä suuri keskonen — mutta myös viimeinen lajissaan. Sitä näet vaivasi vielä eräs parantumaton sisäinen ristiriita: yhtäältä sen oleellisena edellytyksenä oli historiankäsitys, jonka mukaan ihmiskunnan historia on kehitysprosessi, mille jo sen oman luonteen mukaan ei voida keksiä älylliseksi päätekohdaksi niin sanottua ehdotonta totuutta, mutta toisaalta se kuitenkin väittää olevansa juuri tuon ehdottoman totuuden varsinainen sisältö. Kaiken käsittävä, kerta kaikkiaan päätökseen viety luonnon- ja historiantiedon järjestelmä on ristiriidassa dialektisen ajattelun peruslakien kanssa, mikä ei suinkaan sulje pois, vaan päinvastoin edellyttää sitä, että koko ulkomaailman järjestelmällinen tiedostaminen voi edistyä jättiläisaskelin sukupolvesta sukupolveen.
Tietoisuus siihenastisen saksalaisen idealismin koko nurinkurisuudesta johti pakostakin materialismiin, mutta — pantakoon se merkille - ei 18. vuosisadan pelkästään metafyysiseen ja täysin mekaaniseen materialismiin. Päinvastoin kuin ne, jotka naiivissa vallankumouksellisuudessaan aivan yksinkertaisesti hylkäsivät koko aikaisemman historian, uudenaikainen materialismi käsittää historian ihmiskunnan kehitysprosessina, jonka liikkeen lakien löytämisen se on asettanut tehtäväkseen. 18. vuosisadan ranskalaiset, kuten Hegelkin, pitivät luontoa ahdasta kehää kiertävänä, aina samanlaisena löytyvänä kokonaisuutena ikuisine taivaankappaleineen, kuten Newton oli opettanut, ja muuttumattomine orgaanisine lajeineen, kuten Linné oli esittänyt. Tämän käsityksen vastapainoksi uudenaikainen materialismi tekee yhteenvetoa luonnontieteen uudemmista saavutuksista, joiden mukaan luonnollakin on ajallinen historiansa; taivaankappaleet ja erilaiset organismit, jotka näillä taivaankappaleilla suotuisissa olosuhteissa saattavat asustaa, syntyvät ja häviävät, ja kiertokuluilla, sikäli kuin ne yleensä ovat mahdollisia, on suunnattoman laajat mittasuhteet. Molemmissa tapauksissa materialismi on oleellisesti dialektista, eikä se enää tarvitse muiden tieteiden yläpuolella olevaa filosofiaa. Niin pian kuin, jokaiselle eri tieteelle asetetaan vaatimukseksi, että sen on oltava selvillä asemastaan olioiden ja niitä koskevien tietojen yleisessä yhteydessä, käy jokainen tätä kokonaisyhteyttä käsittelevä tiede tarpeettomaksi. Koko tähänastisesta filosofiasta jää silloin itsenäisenä olemaan vain oppi ajattelusta ja sen laeista — muodollinen logiikka ja dialektiikka. Kaikki muu sisältyy myönteiseen luonnontieteeseen ja historiantutkimukseen.
Luonnonkäsityksen mullistus saattoi kuitenkin tapahtua vain sitä mukaa kuin tutkimus kykeni tarjoamaan vastaavaa myönteistä tietoaineistoa, ja niinpä olikin jo paljon aikaisemmin ilmennyt historiallisia tosiasioita, jotka vaikuttivat ratkaisevasti historiankäsityksen muuttumiseen. Vuonna 1831 tapahtui Lyonissa ensimmäinen työväen kapina. Vuosina 1838-1842 kehittyi Englannissa huippuunsa chartismi, ensimmäinen kansallinen työväenliike. Euroopan edistyneimpien maiden historiassa työntyi etualalle proletariaatin ja porvariston välinen luokkataistelu samassa suhteessa kuin niissä kehittyi yhtäältä suurteollisuus ja toisaalta porvariston vastahankittu poliittinen valta. Tosiasiat osoittivat yhä vakuuttavammin valheiksi porvarillisen taloustieteen opit pääoman ja työn etujen yhteisyydestä, yleisestä sopusoinnusta ja yleisestä hyvinvoinnista vapaan kilpailun seurauksena. Nyt oli mahdotonta tehdä olemattomiksi näitä tosiasioita yhtä vähän kuin ranskalaista ja englantilaista sosialismiakaan, joka perin epätäydellisenäkin oli niiden teoreettinen ilmaus. Mutta vanha idealistinen historiankäsitys, jota ei vielä ollut työnnetty sivuun, ei tuntenut mitään aineellisiin etuihin pohjautuvaa luokkataistelua eikä yleensä minkäänlaisia aineellisia etuja; tuotanto kuten kaikki muutkin taloudelliset suhteet esiintyivät siinä vain ohimennen, "kulttuurihistorian" toisarvoisina aineksina.
Uudet tosiasiat pakottivat asettamaan koko siihenastisen historian uuden tutkimuksen kohteeksi, ja silloin kävikin ilmi, että koko siihenastinen historia, lukuun ottamatta alkuyhteisöä, oli luokkataistelujen historiaa, ja että nuo keskenään taistelevat yhteiskuntaluokat ovat joka kerta tuotanto- ja vaihtosuhteiden, sanalla sanoen oman aikansa taloudellisten olosuhteiden synnyttämät, että siis yhteiskunnan kulloinenkin taloudellinen rakenne muodostaa reaalisen perustan, jolta lähtien viime kädessä on selitettävissä kunakin historian kautena syntynyt, oikeudellisista ja poliittisista laitoksista samoin kuin uskonnollisista, filosofisista ja muista käsityksistä muodostunut ylärakennelma. Hegel oli vapauttanut historiankäsityksen metafysiikasta, hän oli tehnyt siitä dialektisen — mutta hänen historiankäsityksensä oli oleellisesti idealistinen. Nyt oli idealismi karkotettu viimeisestä pakopaikastaan, historiankäsityksestä, näin oli esitetty materialistinen historiankäsitys ja löydetty tie, jonka kautta ihmisen tietoisuus sai selityksensä hänen olemisestaan, eikä kuten siihen asti oli kuviteltu, hänen olemisensa hänen tietoisuudestaan.
Tämän mukaan sosialismi ei enää esiintynyt tämän tai tuon nerokkaan pään satunnaisena keksintönä, vaan kahden historiallisesti syntyneen luokan, proletariaatin ja porvariston, välisen taistelun välttämättömänä tuotteena. Sen tehtävänä ei enää ollut mahdollisimman täydellisen yhteiskuntajärjestelmän keksiminen, vaan sen historiallisen taloudellisen prosessin tutkiminen, jonka välttämättömänä seurauksena nämä luokat ja niiden väliset ristiriidat olivat, ja näiden ristiriitojen ratkaisemiskeinojen löytäminen tuon prosessin luomasta taloudellisesta tilasta. Mutta siihenastinen sosialismi oli tämän materialistisen historiankäsityksen kanssa yhtä jyrkässä ristiriidassa kuin ranskalaisen materialismin luonnonkäsitys oli dialektiikan ja uudemman luonnontieteen kanssa. Siihenastinen sosialismi arvosteli kyllä vallitsevaa kapitalistista tuotantotapaa ja sen seurauksia, mutta ei kyennyt sitä selvittämään, se ei siis myöskään kyennyt tekemään loppua siitä, saattoi vain yksinkertaisesti tuomita sen kelvottomaksi ja hyljättäväksi. Mitä kiivaammin se hyökkäsi kapitalistisesta tuotantotavasta erottamatonta työväenluokan riistoa vastaan, sitä vähemmän se kykeni selvästi osoittamaan, mitä tuo riisto on, ja kuinka se syntyy. Tuo kapitalistinen tuotantotapa olisi kuitenkin pitänyt selvittää yhtäältä omassa historiallisessa yhteydessään ja tietyn historiallisen ajanjakson välttämättömyytenä, jonka myös välttämättä oli tuhouduttava. Ja toisaalta olisi ollut paljastettava sen sisäinen luonne. Tähän päästiinkin lisäarvon löytämisen kautta. Todistettiin, että kapitalistisen tuotantotavan ja sen suorittaman työläisten riiston perusmuotona on ilmaisen työn anastaminen, että kapitalisti, vaikkakin hän maksaa työläisensä työvoimasta saman täyden arvon mikä siitä maksetaan tavarana tavaramarkkinoilla, kuitenkin kiskoo siitä enemmän arvoa kuin itse on maksanut, ja että tämä lisäarvo lopulta muodostaa arvosumman, josta yhä kasvava pääomamäärä kertyy omistavien luokkien käsiin. Näin oli selitetty kapitalistisen tuotannon ja pääoman tuotannon synty.
Näistä kahdesta keksinnöstä: materialistisesta historiankäsityksestä ja kapitalistisen tuotannon salaisuuden paljastamisesta lisäarvon avulla saamme kiittää Marxia. Niiden kautta tuli sosialismista tiede, ja nyt on lähinnä kysymys sen edelleenkehittämisestä kaikissa yksityiskohdissaan ja yhteyksissään.
Materialistinen historiankäsitys lähtee siitä väittämästä, että tuotanto, ja lähinnä tuotantoa tuotteiden vaihto, on jokaisen yhteiskuntajärjestyksen perusta; että jokaisessa historiallisesti esiintyvässä yhteiskunnassa tuotteiden jakautuminen ja sen yhteydessä sosiaalinen jako luokkiin tai säätyihin tapahtuu sen mukaan, mitä ja kuinka tuotetaan ja miten tuotteet vaihdetaan. Tämän mukaan yhteiskunnallisten muutosten ja poliittisten mullistusten perimmäisiä syitä ei ole etsittävä ihmisten aivoista, ei heidän lisääntyvästä ymmärryksestään ikuista totuutta ja oikeudenmukaisuutta koskevissa kysymyksissä, vaan tuotanto- ja vaihtotapojen muutoksista; niitä ei ole etsittävä kysymyksessä olevan ajan filosofiasta, vaan sen taloudesta. Heräävä tietoisuus siitä, että vallitsevat yhteiskunnalliset laitokset ovat järjettömiä ja epäoikeutettuja, että järki on tullut järjettömyydeksi, hyvä työ kidutukseksi, on vain merkki siitä, että tuotantomenetelmissä ja vaihtomuodoissa on kaikessa hiljaisuudessa tapahtunut muutoksia, joiden kanssa aikaisemmille taloudellisille olosuhteille rakentunut yhteiskuntajärjestys ei enää sopeudu. Täten on samalla sanottu, että paljastettujen epäkohtien poistamiskeinojen täytyy myöskin — enemmän tai vähemmän kehittyneinä — olla olemassa itse muuttuneissa tuotantosuhteissa. Nuo keinot eivät suinkaan ole jotakin aivoissa keksittävää, vaan ne ovat aivojen avulla löydettävissä puheenaolevista tuotannon aineellisista tosiasioista.
Miten on nyt tämän mukaan nykyaikaisen sosialismin laita?
Vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen on luonut nyt hallitseva luokka, porvaristo — se myönnetään nykyisin verrattain yleisesti. Porvaristolle ominainen tuotantotapa, jota Marxin ajoista on kutsuttu nimellä kapitalistinen tuotantotapa, ei sietänyt paikallisia eikä säätyetuoikeuksia enempää kuin feodaalisen järjestelmän keskinäisiä henkilökohtaisia siteitäkään; porvaristo murskasi feodaalisen järjestelmän ja pystytti sen raunioille porvarillisen yhteiskuntalaitoksen, vapaan kilpailun, elinkeinovapauden, tavaranomistajien tasa-arvoisuuden — ja kuinka näitä kaikkia porvarillisia ihanuuksia nimitetäänkään — valtakunnan. Kapitalistinen tuotantotapa saattoi nyt laajentua vapaasti. Sen jälkeen kun höyry ja uusi työkoneisto oli muuttanut vanhan manufaktuurin suurteollisuudeksi, kehittyivät porvariston johdolla muovatut tuotantosuhteet ennenkuulumattoman nopeasti ja ennen näkemättömässä mitassa. Mutta niin kuin aikoinaan manufaktuuri ja sen vaikutuksen alaisena laajaksi kehittynyt käsityö joutui ristiriitaan ammattikuntien feodaalisten kahleiden kanssa, niin joutuu suurteollisuus täydellisemmäksi kehityttyään ristiriitaan niiden puitteiden kanssa, joihin kapitalistinen tuotantotapa sen puristaa. Uudet tuotantovoimat ovat kasvaneet yli porvarillisen käyttömuotonsa, eikä tämä ristiriita tuotantovoimien ja tuotantotavan välillä ole mikään ihmisen aivoissa syntynyt ristiriita, niin kuin on ihmisen perisynnin törmäys jumalallista oikeutta vastaan, vaan se on olemassa tosiasioissa, objektiivisena, meidän ulkopuolellamme riippumattomana jopa niidenkin ihmisten tahdosta ja menettelystä, jotka sen ovat aiheuttaneet. Nykyaikainen sosialismi ei ole mitään muuta kuin tämän tosiasiallisen ristiriidan ajatusrefleksi, sen aatteellinen heijastus lähinnä sen luokan aivoissa, joka sen alaisena välittömästi kärsii — työväenluokan aivoissa.
Mikä tuo ristiriita sitten on?
Ennen kapitalistista tuotantoa, siis keskiajalla, oli yleisenä pikkuyritys, joka perustui siihen, että työntekijäin tuotantovälineet olivat heidän yksityisomaisuuttaan: vapaiden tai alustalaisasemassa olevien pientalonpoikain maanviljelys, kaupunkien käsityö. Työvälineet — maa, maatyökalut, työpaja, käsityökalut — olivat yksityisten työvälineitä, tarkoitetut vain yksityiseen käyttöön, siis pakostakin vähäisiä, epätäydellisiä, rajoitettuja. Mutta juuri sen vuoksi ne myös säännöllisesti kuuluivat tuottajille itselleen. Näiden hajallaan olevien, ahtaiden tuotantovälineiden keskittäminen, laajentaminen, niiden muuttaminen nykyajan mahtavasti vaikuttaviksi tuotannon vivuiksi on ollut juuri kapitalistisen tuotantotavan ja sen edustajan, porvariston historiallinen tehtävä. Miten porvaristo 15. vuosisadalta lähtien on tämän historiallisesti suorittanut kolmen vaiheen kautta - yksinkertaisen yhteistyön, manufaktuurin ja suurteollisuuden — sen Marx on seikkaperäisesti kuvannut "Pääoman" neljännessä osastossa.[27] Mutta porvaristo, kuten "Pääomassa" niin ikään on osoitettu, ei voinut muuttaa noita rajoitettuja tuotantovälineitä valtaviksi tuotantovoimiksi muuttamatta niitä yksityisen tuotantovälineistä yhteiskunnallisiksi, vain jonkun ihmisryhmän yhteisesti käytettäviksi tuotantovälineiksi. Rukin, käsikangaspuiden ja sepän vasaran tilalle tuli kehruukone, kutomakone ja höyryvasara; yksityisen pikkuverstaan tilalle satojen ja tuhansien yhteistoimintaa vaativa tehdas. Ja samoin kuin tuotantovälineet, samoin muuttui itse tuotantokin sarjasta yksityiskäsittelyjä sarjaksi yhteiskunnallisia toimintoja, ja tuotteet muuttuivat yksityisten tuotteista yhteiskunnallisiksi tuotteiksi. Kangas, lanka ja metallitavarat, jotka nyt tulivat tehtaista, olivat niiden monien työläisten yhteisiä tuotteita, joiden käsien kautta niiden täytyi vuoronperään kulkea, ennen kuin ne tulivat valmiiksi. Kukaan yksityinen ei niistä voinut sanoa: tuon olen minä tehnyt, se on minun tuotteeni.
Mutta missä tuotannon perusmuotona on luontoperäinen, vähitellen ilman suunnitelmaa syntynyt työnjako yhteiskunnan sisällä, siellä se painaa tuotteisiin tavarain muodon, joiden keskinäinen vaihto, osto ja myynti tekee yksityiset tuottajat kykeneviksi tyydyttämään moninaiset tarpeensa. Ja näin oli keskiajalla. Esimerkiksi talonpoika möi maantuotteitaan käsityöläiselle ja osti häneltä niillä käsityön tuotteita. Tähän yksityistuottajien, tavarantuottajien yhteiskuntaan tunkeutui nyt uusi tuotantotapa. Luontoperäisen, suunnitelmattoman työnjaon keskelle, sellaisena kuin se vallitsi koko yhteiskunnassa, se asetti suunnitelmallisen työnjaon, sellaisena kuin tämä oli järjestetty yksityisessä tehtaassa; yksityistuotannon rinnalle tuli yhteiskunnallinen tuotanto. Kumpaisenkin tuotteet myytiin samoilla markkinoilla, siis ainakin likipitäen samoihin hintoihin. Mutta suunnitelmallinen organisaatio oli voimakkaampi kuin luontoperäinen työnjako; yhteiskunnallisesti työskentelevät tehtaat valmistivat tuotteensa halvemmalla kuin yksinäiset pikkutuottajat. Yksityistuotanto joutui alalla toisensa jälkeen tappiolle, yhteiskunnallinen tuotanto vallankumouksellisti koko vanhan tuotantotavan. Mutta tämä sen vallankumouksellinen luonne tuli niin vähän tunnetuksi, että se otettiin käytäntöön nimenomaan tavaratuotannon kohottamis- ja edistämiskeinona. Se syntyi liittyen välittömästi jo ennen olemassaolleisiin tavaratuotannon ja tavaranvaihdon vipuihin: kauppiaan pääomaan, käsityöhön ja palkkatyöhön. Kun se itse esiintyi tavaratuotannon uutena muotona, säilyttivät tavaratuotannon omistusmuodot siinäkin täyden voimansa.
Tavaratuotannossa, sellaisena kuin se oli kehittynyt keskiajalla, ei voinut lainkaan nousta kysymystä siitä, kenelle työn tuote on kuuluva. Yksityinen tuottaja oli tavallisesti valmistanut sen hänelle itselleen kuuluvista, usein itse tuottamistaan raaka-aineista omilla työvälineillään ja omalla tai perheensä käsityöllä. Hänen ei tarvinnut ottaa sitä lainkaan omakseen, se kuului hänelle aivan itsestään. Omistusoikeus tuotteeseen perustui siis omaan työhön. Missä vierasta apua käytettiinkin, jäi se yleensä sivuasiaksi ja palkittiin usein työpalkan lisäksi vielä muilla eduilla: ammattikuntaoppilas ja kisälli tekivät työtä vähemmän ruoan ja palkan vuoksi kuin valmistuakseen mestareiksi. Sitten tuli tuotantovälineiden keskittäminen suuriin työpajoihin ja manufaktuureihin, niiden muuttaminen tosiasiallisesti yhteiskunnallisiksi tuotantovälineiksi. Mutta yhteiskunnallisia tuotantovälineitä ja tuotteita käsiteltiin aivan kuin ne olisivat yhä edelleenkin yksityisten tuotantovälineitä ja tuotteita. Kun työvälineiden omistaja oli siihen saakka ottanut tuotteen omakseen, koska se yleensä oli hänen oma tuotteensa, ja vieras aputyö oli ollut vain poikkeuksena, niin työvälineiden omistaja otti nyt edelleen tuotteen omakseen, vaikka se ei enää ollut hänen tuotteensa, vaan poikkeuksetta vieraan työn tuote. Näin siis yhteiskunnallisesti valmistettuja tuotteita eivät nyt ottaneet omikseen ne, jotka olivat todella panneet tuotantovälineet liikkeelle ja todella valmistaneet tuotteet, vaan kapitalistit. Tuotantovälineet ja tuotteet ovat tulleet oleellisesti yhteiskunnallisiksi. Mutta ne alistetaan sen omistamismuodon alaisiksi, jonka edellytyksenä on erillisten henkilöiden yksityinen tuotanto, jonka aikana siis kukin omistaa oman tuotteensa ja vie sen markkinoille. Tuotantotapa alistetaan tämän omistusmuodon alaiseksi, vaikka se hävittää tämän omistamismuodon edellytykset.[28] Tässä ristiriidassa, joka antaa uudelle tuotantotavalle sen kapitalistisen luonteen, on jo idussaan nykyajan koko yhteentörmäys. Mitä enemmän uusi tuotantotapa tuli vallitsevaksi kaikilla ratkaisevilla tuotantoaloilla ja kaikissa taloudellisesti ratkaisevissa maissa ja samalla syrjäytti yksityistuotannon mitättömiksi jätteiksi, sitä räikeämpänä täytyi myöskin ilmetä yhteiskunnallisen tuotannon ja kapitalistisen omistuksen yhteensopimattomuuden.
Kuten sanottu, ensimmäiset kapitalistit tapasivat palkkatyön muodon jo valmiina. Mutta palkkatyön vain poikkeuksena, sivuhommana, apukeinona, ylimenoilmiönä. Maamiehellä, joka aika ajoin meni päiväläiseksi, oli joku kapanala omaa maataan, josta hän hädin tuskin saattoi elää. Ammattikuntajärjestys piti huolta siitä, että tämän päivän kisälli siirtyi huomenna mestariksi. Mutta tämä muuttui heti, kun tuotantovälineet olivat muuttuneet yhteiskunnallisiksi ja keskittyneet kapitalistien käsiin. Pienen yksityistuottajan tuotantoväline samoin kuin tuotekin tuli yhä arvottomammaksi; hänelle ei jäänyt mitään muuta keinoa kuin mennä kapitalistin palkkalaiseksi. Palkkatyö, joka aikaisemmin oli ollut poikkeus ja apukeino, tuli säännöksi ja koko tuotannon perusmuodoksi, kun se aikaisemmin oli ollut sivuhomma, se tuli nyt työläisten yksinomaiseksi toiminnaksi. Tilapäinen palkkatyöläinen muuttui elinkautiseksi. Elinkautisten palkkatyöläisten määrää lisäsi vielä tavattomasti samanaikainen feodaalisen järjestelmän romahdus, feodaaliherrojen seurueiden hajoaminen, talonpoikain karkottaminen konnuiltaan jne. Erottava raja oli lopullisesti vedetty yhtäältä kapitalistien käsiin keskitettyjen tuotantovälineiden ja toisaalta kaiken muun paitsi työvoimansa omistuksen menettäneiden tuottajain välille. Ristiriita yhteiskunnallisen tuotannon ja kapitalistisen omistuksen välillä tulee näkyviin proletariaatin ja porvariston vastakohtana.
Olemme nähneet, että kapitalistinen tuotantotapa tunkeutuu tavarantuottajien, yksityistuottajien yhteiskuntaan, joiden yhteiskunnallista yhteyttä välitti heidän tuotteittensa vaihto. Mutta jokaisella tavaratuotantoon perustuvalla yhteiskunnalla on se erikoisuus, että siinä tuottajat ovat kadottaneet omien yhteiskunnallisten suhteittensa hallinnan. Jokainen tuottaa itseään varten satunnaisilla tuotantovälineillään ja omaa erikoista vaihtotarvettaan varten. Kukaan ei tiedä, kuinka paljon hänen valmistamaansa tavaralaatua tulee markkinoille, kuinka paljon sitä ylipäänsä, tarvitaan, kukaan ei tiedä, onko hänen yksityistuotteensa suhteen todellista tarvetta, saako hän siitä takaisin kustannuksensa, vai saako hän sitä lainkaan myydyksi. Vallitsee yhteiskunnallisen tuotannon anarkia. Mutta tavaratuotannolla, samoin kuin jokaisella muullakin tuotantomuodolla, on omat ominaiset, sille kuuluvat, siitä erottamattomat lakinsa; ja nämä lait toteutuvat anarkiasta huolimatta, anarkiassa, anarkian kautta. Ne ilmenevät yhteiskunnallisen yhteyden ainoassa säilyneessä muodossa, vaihdossa, ja astuvat yksityisten tuottajien suhteen voimaan kilpailun pakkolakeina. Ne ovat siis näille tuottajille itselleen aluksi tuntemattomat, ja heidän täytyy vasta pitkän kokemuksen kautta vähitellen löytää ne. Ne toteutuvat siis tuottajien ohitse ja vastoin tuottajia, heidän tuotantomuotonsa sokeasti vaikuttavina luonnonlakeina. Tuote hallitsee tuottajia.
Keskiajan yhteiskunnassa, varsinkin ensimmäisinä vuosisatoina, tuotanto oli oleellisesti tarkoitettu omaa käyttöä varten. Se tyydytti pääasiassa vain tuottajan ja hänen perheensä tarpeet. Siellä niissä vallitsi persoonallinen riippuvaisuussuhde, kuten maaseudulla, sen piti tyydyttää myös feodaaliherran tarpeet. Tällöin ei siis ollut mitään vaihtoa, eivätkä tuotteet sen vuoksi saaneet tavaran luonnetta. Talonpojan perhe tuotti miltei kaiken, mitä tarvitsi, kotikalustonsa ja vaatteensa yhtä hyvin kuin elintarpeensakin. Vasta sitten, kun se alkoi tuottaa ylijäämää yli oman tarpeen ja yli feodaaliherralle suoritettavien luontaisluovutusten, vasta sitten se tuotti myös tavaroita; tästä yhteiskunnalliseen vaihtoon heitetystä, myytäväksi tarjotusta ylijäämästä tuli tavaraa. Kaupunkien käsityöläisten täytyi tosin jo alun perin tuottaa voittoa varten. Mutta hekin valmistivat suurimman osan omista tarvetavaroistaan itse; heillä oli puutarhansa ja peltotilkkunsa; he laiduntivat karjaansa yhteismetsässä, josta lisäksi saivat tarve- ja polttopuunsa; naiset kehräsivät pellavaa ja villaa jne. Tuotanto vaihtotarkoituksessa, tavaratuotanto oli vasta syntymässä. Siitä johtui rajoitettu vaihto, rajoitetut markkinat, vakaa tuotantotapa, paikallinen sulkeutuneisuus ulospäin, paikallinen yhtyminen sisäänpäin; markki[29] maaseudulla, ammattikunta kaupungissa.
Mutta tavaratuotannon laajentuessa, erityisesti kapitalistisen tuotantotavan mukana, alkoivat myös siihen asti uinuneet tavaratuotannon lait vaikuttaa selvemmin ja voimakkaammin. Vanhat siteet höltyivät, vanhat raja-aidat murrettiin, tuottajat muuttuivat yhä enemmän ja enemmän riippumattomiksi, yksityisiksi tavarantuottajiksi. Yhteiskunnallisen tuotannon anarkia astui päivänvaloon ja kärjistyi yhä enemmän. Mutta pääase, jolla kapitalistinen tuotantotapa kartutti tätä anarkiaa yhteiskunnallisessa tuotannossa, oli anarkian suoranainen vastakohta: yhteiskunnallisena suoritetun tuotannon kasvava järjestys jokaisessa yksityisessä tuotantolaitoksessa. Tällä vivulla se teki lopun vanhasta rauhallisesta vakaantuneisuudesta. Missä kapitalistinen tuotantotapa kerran oli tuotu jollekin teollisuudenalalle, se ei sietänyt mitään vanhempia tuotantomenetelmiä rinnallaan. Missä se valtasi käsityön, siellä se tuhosi vanhan käsityön. Työkentästä tuli taistelukenttä. Suuret maantieteelliset löydöt ja niitä seurannut siirtomaiden hankkiminen moninkertaistuttivat menekkialueen ja jouduttivat käsityön muuttumista manufaktuurityöksi. Eikä taistelu puhjennut ainoastaan paikallisten yksityisten tuottajien välillä; paikalliset taistelut kasvoivat vuorostaan kansallisiksi, 17. ja 18. vuosisatain kauppasodiksi. Lopuksi suurteollisuus ja maailmanmarkkinoiden syntyminen ovat tehneet taistelun yleismaailmalliseksi ja samalla antaneet sille tavattoman kiihkeyden. Luonnollisten taikka hankittujen tuotantoehtojen suotuisuus ratkaisee olemassaolon yksityisten kapitalistien välillä samoin kuin kokonaisten teollisuuksien ja kokonaisten maiden välillä. Alakynteen jäänyt syrjäytetään siekailematta. Se on Darwinin luonnehtimaa yksilöiden olemassaolon taistelua joka on siirretty luonnosta yhteiskuntaan moninkertaisesti raivokkaampana. Eläimen luonnontila esiintyy inhimillisen kehityksen huippukohtana. Ristiriita yhteiskunnallisen tuotannon ja kapitalistisen omistuksen välillä esiintyy nyt yksityisessä tehtaassa tavattavan tuotannon järjestyksen ja koko yhteiskunnassa vallitsevan tuotannon anarkian välisenä vastakohtana.
Kapitalistinen tuotantotapa liikkuu näissä molemmissa, alkuperästään johtuvan sisäisen ristiriitansa ilmenemismuodoissa, se piirtää toivottomasti tuota "noiduttua kehää", jonka siinä jo Fourier keksi. Fourier ei vielä aikanaan kuitenkaan voinut nähdä, että kierto käy vähitellen ahtaammaksi, että liike muistuttaa pikemminkin spiraalia, ja että sen täytyy saavuttaa loppunsa planeettojen liikkeen tavoin törmäämällä keskukseen. Tuotannon yhteiskunnallisen anarkian liikkeellepaneva voima muuttaa ihmisten suuren enemmistön yhä enemmän ja enemmän proletaareiksi, ja juuri proletaarijoukot tulevat viimein tekemään lopun tuotannon anarkiasta. Sama tuotannon yhteiskunnallisen anarkian liikkeellepaneva voima tekee suurteollisuuden koneiston loputtomasta täydellistymismahdollisuudesta pakkokäskyn, joka perikadon uhalla panee jokaisen yksityisen teollisuuskapitalistin yhä enemmän parantelemaan koneistoaan. Mutta koneiston parantaminen on ihmistyön tekemistä tarpeettomaksi. Kun koneiden käytäntöönotto ja niiden määrän lisääminen merkitsee sitä, että muutamat konetyöläiset syrjäyttävät miljoonia käsityöläisiä, niin koneiston parantaminen merkitsee, että yhä enemmän syrjäytetään itse konetyöläisiä, ja lopulta sitä, että syntyy pääoman keskimääräisen käyttötarpeen ylittävä määrä käytettävissä olevia palkkatyöläisiä, kokonainen teollinen vara-armeija, niin kuin nimitin sitä jo v. 1845; vara-armeija, joka on käytettävissä silloin, kun teollisuus työskentelee korkeapaineella, mutta jonka sitä välttämättömästi seuraava romahdus heittää kadulle, armeija, joka kaikkina aikoina on lyijypainona työväenluokan jaloissa sen taistellessa olemassaolonsa puolesta pääomaa vastaan, sääntelijänä, joka pitää työpalkan kapitalistien tarpeen mukaisella alhaisella tasolla. Näin ollen käy niin, että koneistosta, käyttääksemme Marxin sanoja, tulee pääoman voimakkain sodankäyntiväline työväenluokkaa vastaan, että työväline alituisesti riistää toimeentulovälineet työläisten käsistä, että työläisten oma tuote muuttuu työläisen orjuuttamisen välineeksi. Tämä johtaa siihen, että työvälineiden säästäminen on alun alkaen samalla mitä häikäilemättömintä työvoiman haaskausta ja työtoiminnan normaalien edellytysten tuhoamista; että koneisto, valtavin väline työajan lyhentämiseksi, muodostuukin pettämättömäksi välineeksi, jolla työläisen ja hänen perheensä koko elinikä muutetaan pääoman lisäämistä varten käytettävissä olevaksi työajaksi; käy niin, että työväenluokan yhden osan ylenmääräisestä työnteosta tulee edellytys toisen työttömyydelle, ja että suurteollisuus, joka kautta koko maapallon ajaa takaa uusia kuluttajia, rajoittaa kotimaassaan suurten joukkojen kulutuksen nälkäminimiin ja siten järkyttää kotimaisia markkinoita. Laki, joka alati pitää suhteellisen liikaväestön eli teollisen vara-armeijan tasapainossa pääoman kasautumisen laajuuden ja voiman kanssa, kahlehtii työläisen pääomaan lujemmin kuin Hefaistoksen kiilat kahlehtivat Prometheuksen kallioon. Se edellyttää pääoman kasautumista vastaavaa kurjuuden kasautumista. Rikkauden kasautuminen toiseen kohtioon on siis samalla kurjuuden, työrasituksen, orjuuden, tietämättömyyden, raaistumisen ja siveellisen alentumisen kasautumista päinvastaiseen kohtioon, so. sen luokan puolelle, joka tuottaa oman tuotteensa pääomana. ("Pääoma", I s. 596.) Muunlaisen tuotteiden jaon odottaminen kapitalistiselta tuottajalta olisi samaa kuin vaatimus, että sähköpariston elektrodit, niin kauan kuin ne ovat yhteydessä paristoon, eivät saisi jakaa vettä, eivät saisi kehittää positiivisessa elektrodissa happoa ja negatiivisessa vetyä.
Olemme nähneet, miten nykyaikaisen koneiston erittäin korkealle noussut täydellistymiskyky on muuttunut yhteiskunnassa vallitsevan tuotannon anarkian kautta yksityisen teollisuuskapitalistin pakkolaiksi, joka pakottaa hänet alati parantamaan koneistoaan, alati lisäämään sen tuotantovoimaa. Samanlaiseksi pakkolaiksi muuttuu hänelle pelkkä tosiasiallinen mahdollisuus laajentaa tuotantopiiriään. Suurteollisuuden valtava laajentumisvoima, johon verraten kaasujen laajentumiskyky on lastenleikkiä, astuu nyt eteemme kaikkea vastusta uhmaavana laadullisen ja määrällisen laajentumisen tarpeena. Tuon vastuksen muodostaa suurteollisuuden tuotteiden kulutus, menekki ja markkinat. Mutta markkinain kykyä laajentua ulospäin ja voimaperäistyä hallitsevat lähinnä aivan toiset, paljon lievemmin vaikuttavat lait. Markkinain laajeneminen ei voi käydä yhtä jalkaa tuotannon laajenemisen kanssa. Yhteentörmäys käy väistämättömäksi, ja koska se ei voi tuoda mitään ratkaisua, niin kauan kuin se ei räjäytä rikki koko kapitalistista tuotantotapaa, niin se muodostuu kausittain toistuvaksi. Kapitalistinen tuotanto luo uuden "noidutun kehän".
Todellakin, alkaen 1825, jolloin ensimmäinen yleinen pula puhkesi, suistuu koko teollinen ja kaupallinen maailma, kaikkien sivistyskansojen ja niiden enemmän tai vähemmän barbaaristen lisäkkeiden tuotanto ja vaihto likipitäen kerran kymmenessä vuodessa pois raiteiltaan. Liikenne pysähtyy, markkinat ovat täpötäydet, tuotteet makaavat joukoittain myymättöminä, käteinen raha katoaa näkyvistä, luotto häviää, tehtaat seisovat, työtätekeviltä joukoilta puuttuu elintarvikkeita, koska he ovat tuottaneet elintarvikkeita liian paljon, vararikko seuraa vararikkoa, pakkohuutokauppa pakkohuutokauppaa. Vuosikausia jatkuu lamaannustila, tuotantovoimia samoin kuin tuotteitakin haaskataan ja hävitetään suurin määrin, kunnes kasautuneet tavaramassat menetettyään enemmän tai vähemmän arvostaan, lopulta alkavat huveta, kunnes tuotanto ja vaihto taas hiljalleen pääsevät käyntiin. Vähitellen käynti kiihtyy, muuttuu raviksi, teollinen ravi vaihtuu laukaksi ja tämä taas yltyy hillittömäksi neliksi; todelliseksi esteratsastukseksi, joka käsittää teollisuuden, kaupan, luoton ja keinottelun, päätyäkseen uhkarohkeiden hyppyjen jälkeen syvälle — romahduksen kuiluun. Ja näin aina uudelleen. V:sta 1825 olemme tämän kokeneet jo kokonaista viisi kertaa, ja tällä hetkellä (1877) koemme sen kuudetta kertaa. Ja näiden pulien luonne ilmenee niin räikeänä, että Fourier osui niihin kaikkiin nähden oikeaan nimittäessään ensimmäistä pulaa yltäkylläisyyden pulaksi, crise plêthorique.
Pulissa ristiriita yhteiskunnallisen tuotannon ja kapitalistisen omistuksen välillä purkautuu väkivaltaisesti. Tavaran kierto on hetkellisesti hävitetty; kiertokulun välineestä, rahasta tulee kiertokulun este; kaikki tavaratuotannon ja tavaran kiertokulun lait kääntyvät ylösalaisin. Taloudellinen yhteentörmäys on saavuttanut kohokohtansa: tuotantotapa kapinoi vaihtotapaa vastaan.
Sen tosiasian, että tuotannon yhteiskunnallinen organisaatio tehtaan sisällä on kehittynyt kohtaan, jossa se ei enää sovi yhteen yhteiskunnassa sen rinnalla ja yläpuolella olevan tuotannon anarkian kanssa, tämän tosiasian tekee kapitalisteille itselleen kouraantuntuvaksi pääomien väkivaltainen keskittyminen, joka pulien aikana toteutuu useiden suurten ja sitäkin useampien pikkukapitalistien sortumisessa. Kapitalistisen tuotantotavan koko mekanismi lakkaa toimimasta sen itsensä luomien tuotantovoimien painon alla. Se ei voi enää muuttaa kaikkea tuota tuotantovälineiden määrää pääomaksi; tuotantovälineet makaavat käyttämättöminä, ja juuri sen tähden täytyy teollisen vara-armeijan olla toimettomana. Tuotantovälineitä, elintarvikkeita, käytettävissä olevia työläisiä — tuotannon ja rikkauden kaikkia aineksia on yllin kyllin. Mutta "yltäkylläisyydestä tulee hädän ja puutteen lähde" (Fourier), koska juuri se estää tuotantovälineitä ja elintarvikkeita muuttumasta pääomaksi. Sillä kapitalistisessa yhteiskunnassa tuotantovälineet eivät voi astua toimintaan, elleivät ne ensin ole muuttuneet pääomaksi, ihmistyövoiman riiston välineiksi. Tuotantovälineiden ja elintarvikkeiden pääomaksi muuttumisen välttämättömyys seisoo aaveena niiden ja työläisten välillä. Se yksin estää tuotannon esineellisten ja persoonallisten vipujen yhtymisen; se yksin estää tuotantovälineitä toimimasta, työläisiä tekemästä työtä ja elämästä. Toisaalta kapitalistinen tuotantotapa siis itse paljastaa kykenemättömyytensä hallita edelleen näitä tuotantovoimia. Toisaalta nämä tuotantovoimat itse yhä lisääntyvällä voimalla vaativat ristiriidan poistamista, vapautumistaan pääomaluonteestaan, tunnustamaan tosiasiallisesti, että ne ovat luonteeltaan yhteiskunnallisia tuotantovoimia.
Juuri tämä valtavasti kasvavien tuotantovoimien painostus pääomaluonnetta vastaan, tämä niiden yhteiskunnallisen luonteen tunnustamisen lisääntyvä pakko panee kapitalistiluokan itsensäkin yhä enemmän ja enemmän, mikäli se pääomasuhteen sisällä yleensä on mahdollista, käsittelemään niitä yhteiskunnallisina tuotantovoimina. Sekä teollisen korkeapaineen vaihe rajattomiin paisuteltuine luottoineen että itse pula suurten kapitalististen laitosten romahdusten kautta johtaa sellaiseen muotoon suurten tuotantovälinemäärien yhteiskunnallistamisessa, kuin minkä tapaamme erilaisissa osakeyhtiöissä. Monet näistä tuotanto- ja liikennevälineistä, esim. rautatiet, ovat jo alun perin niin jättiläismäisiä, että ne sulkevat pois kapitalistisen riiston kaikki muut muodot. Tietyllä kehitysasteella tämäkään muoto ei enää riitä; saman teollisuudenalan kotimaiset suurtuottajat yhtyvät "trustiksi", liitoksi, jonka tarkoituksena on tuotannon sääntely; he määräävät tuotettavan kokonaismäärän, jakavat sen keskenään ja tekevät pakolliseksi etukäteen päätetyn myyntihinnan. Mutta koska tällaiset trustit ensimmäisen huonon liikeajan koittaessa enimmäkseen hajoavat, ajautuvat ne juuri sen kautta vielä keskitetympään yhteenliittymään: koko teollisuudenala muuttuu yhdeksi ainoaksi suureksi osakeyhtiöksi, kotimainen kilpailu tekee tilaa yhden yhtiön kotimaiselle monopolille; näin kävi jo v. 1890 Englannin alkaalituotannolle, joka nyt kaikkien 48 suuren teollisuuslaitoksen yhteensulautumisen jälkeen on yhden ainoan yhtenäisesti johdetun yhtiön käsissä, yhtiön, jolla on 120 miljoonan markan pääoma.
Trusteissa muuttuu vapaa kilpailu monopoliksi, kapitalistisen yhteiskunnan suunnitelmaton tuotanto antautuu esiin murtautuvan sosialistisen yhteiskunnan suunnitelmallisen tuotannon edessä. Tosin vielä lähinnä kapitalistien iloksi ja hyödyksi. Mutta tällöin riisto käy niin kouraantuntuvaksi, että sen täytyy romahtaa. Mitään kansaa ei voida alistaa trustien johtamaan tuotantoon, niin alastomaan pienen kuponginleikkaajain joukon harjoittamaan kokonaisuuden riistoon.
Joko tahi, joko ilman trusteja tai trustien kanssa täytyy kapitalistien yhteiskunnan virallisen edustajan, valtion, ottaa lopulta haltuunsa tuotannon johto.[30] Tämä valtion omaisuudeksi muuttamisen välttämättömyys koskee ensiksi suuria liikelaitoksia: postia, sähkölennätintä ja rautatietä.
Kun pulat paljastavat porvariston kykenemättömyyden edelleen hallita nykyaikaisia tuotantovoimia, niin suurten tuotanto- ja liikennelaitosten muuttuminen osakeyhtiöiksi ja valtion omaisuudeksi osoittaa porvariston tarpeettomuuden. Kapitalistien kaikkia yhteiskunnallisia tehtäviä hoitavat nyt palkatut virkamiehet. Kapitalistilla ei ole enää mitään yhteiskunnallista tehtävää, jollemme ota lukuun tulojen kasaamista omaan kukkaroon, kuponginleikkausta ja pelaamista pörssissä, jossa eri kapitalistit ottavat toisiltaan pois pääomia. Jos kapitalistinen tuotantotapa ensiksi tunki syrjään työläiset, niin nyt se tunkee syrjään kapitalistejakin ja karkottaa heidät, aivan samoin kuin työläiset, liikaväestön joukkoon, joskaan ei vielä taloudelliseen vara-armeijaan.
Mutta tuotantovoimien muuttuminen osakeyhtiöiksi tai trusteiksi enempää kuin valtion omaisuudeksikaan ei poista niiden pääomaluonnetta. Osakeyhtiöiden ja trustien suhteen tämä on aivan selvä asia. Nykyaikainen valtio taas on vain järjestö, jonka porvarillinen yhteiskunta luo itselleen pitääkseen voimassa kapitalistisen tuotantotavan yleiset ulkoiset ehdot niin työläisten kuin yksityisten kapitalistienkin hyökkäyksiä vastaan. Nykyaikainen valtio, olipa sen muoto mikä tahansa, on oleellisesti kapitalistinen kone, kapitalistinen valtio, ihanteellinen kokonaiskapitalisti. Mitä enemmän tuotantovoimia se ottaa omaisuudekseen, sitä enemmän siitä tulee todellinen kokonaiskapitalisti, sitä suurempaa määrää valtion kansalaisia se riistää. Työläiset jäävät palkkatyöläisiksi, proletaareiksi. Pääomasuhde ei tule poistetuksi, päinvastoin se kärjistyy huippuunsa. Mutta huippukohdassa se kumotaan. Tuotantovoimien valtiollinen omistus ei ole ristiriidan ratkaisu, mutta se kätkee itseensä ratkaisun muodollisen välineen, vivun.
Tämä ratkaisu voi olla ainoastaan se, että nykyaikaisten tuotantovoimien yhteiskunnallinen luonne todella tunnustetaan, että siis tuotanto-, omistus- ja vaihtotapa saatetaan sopusointuun tuotantovälineiden yhteiskunnallisen luonteen kanssa. Ja tämä voi tapahtua vain siten, että yhteiskunta avoimesti ja kiertelemättä ottaa haltuunsa kaiken muunlaisen johdon yli kasvaneet tuotantovoimat. Tuotantovälineiden ja tuotteiden yhteiskunnallisen luonteen, joka nykyään kääntyy tuottajia itseään vastaan, joka aika ajoin murtautuu tuotanto- ja vaihtotavan lävitse ja toteutuu vain sokeasti vaikuttavana luonnonlakina aiheuttaen väkivaltaisuutta ja hävitystä, saattavat tuottajat tällä teolla voimaan täysin tietoisesti, ja se muuttuu hävityksen ja aika-ajoittaisen romahduksen aiheuttajasta itse tuotannon voimakkaimmaksi vivuksi.
Yhteiskunnallisesti toimivat voimat vaikuttavat aivan kuin luonnonvoimat; sokeasti, väkivaltaisesti, hävittävästi, niin kauan kuin emme niitä tunne emmekä ota niitä lukuun. Mutta kun kerran olemme oppineet ne tuntemaan, ymmärtämään niiden toiminnan, niiden suunnan ja niiden vaikutukset, niin niiden alistaminen yhä enemmän ja enemmän meidän oman tahtomme alaiseksi ja tarkoitusperiemme saavuttaminen niiden avulla riippuu vain meistä itsestämme. Ja aivan erityisesti tämä koskee nykyisiä valtavia tuotantovoimia. Niin kauan kuin me uppiniskaisesti kieltäydymme ymmärtämästä niiden luontoa ja luonnetta — ja tätä ymmärtämistä vastaan rimpuilee kapitalistinen tuotantotapa ja sen puoltajat - niin kauan nämä voimat vaikuttavat meitä vastaan ja meistä huolimatta, niin kauan ne hallitsevat meitä, niin kuin olemme seikkaperäisesti esittäneet. Mutta kun niiden luonto kerran on ymmärretty, niin ne voidaan yhdistyneiden tuottajien käsissä muuttaa demonisista haltijoista nöyriksi palvelijoiksi. Ero on samanlainen kuin ukkossalaman hävittävän voiman ja lennättimen taikka valokaaren taltutetun sähkön välillä; ero tulipalon ja ihmisen palveluksessa olevan tulen välillä. Kun nykyisiä tuotantovoimia aletaan käsitellä niiden vihdoinkin tiedostetun luonnon mukaisesti, silloin astuu yhteiskunnallisen tuotannon anarkian tilalle tuotannon yhteiskunnallisesti suunniteltu sääntely kokonaisuuden ja jokaisen yksityisen tarpeiden mukaan. Samalla kapitalistinen omistustapa, jossa tuote orjuuttaa ensin tuottajan, mutta sitten myöskin omistajan, korvataan sillä tuotteiden omistustavalla, joka perustuu itse nykyaikaisten tuotantovälineiden luonteeseen: toisaalta tuotteiden välittömästi yhteiskunnalliseen omistamiseen tuotannon ylläpitämisen ja laajentamisen välineinä, toisaalta tuotteiden välittömästi yksilölliseen omistamiseen elämisen- ja nautinnonvälineinä.
Muuttaessaan väestön valtavan enemmistön yhä enemmän proletaareiksi kapitalistinen tuotantotapa luo voiman, jonka on perikatonsa uhalla pakko suorittaa tämä mullistus. Pakottaessaan suuret yhteiskunnallistuneet tuotantovälineet yhä enemmän ja enemmän muuttumaan valtion omaisuudeksi, se osoittaa itse tien tämän kumouksen suorittamiseen. Proletariaatti ottaa valtiovallan ja muuttaa tuotantovälineet lähinnä valtion omaisuudeksi. Mutta samalla se lakkauttaa itse itsensä proletariaattina, poistaa kaikki luokkaeroavuudet ja luokkavastakohdat, ja myöskin valtion valtiona. Tähänastiselle luokkavastakohdissaan liikkuvalle yhteiskunnalle on valtio, ts. kulloisenkin riistävän luokan järjestö, ollut välttämätön ulkoisten tuotantoehtojen ylläpitämiseen, siis nimenomaan riistetyn luokan väkivaltaiseen kurissapitämiseen vallitsevan tuotantotavan suomien sortamisehtojen alaisuudessa (orjuus, maaorjuus tai feodaalinen riippuvuus, palkkatyö). Valtio on ollut koko yhteiskunnan virallinen edustaja, sen keskittymä näkyväksi korporaatioksi, mutta se on ollut tätä vain sikäli, kuin se on ollut sen luokan valtio, joka aikanaan on yksin edustanut koko yhteiskuntaa: vanhalla ajalla se oli orjanomistajain, valtion kansalaisten valtio, keskiajalla feodaaliaateliston valtio, meidän aikanamme porvariston valtio. Kun siitä vihdoin tulee todella koko yhteiskunnan edustaja, tekee se itsensä tarpeettomaksi. Kun sorrettavana ei enää ole yhtään yhteiskuntaluokkaa, kun luokkaherruuden mukana ja tähänastisen tuotannon anarkiaan perustuneen yksilöllisestä olemassaolosta käydyn taistelun mukana on lakkautettu myös siitä aiheutuneet yhteentörmäykset ja selkkaukset, silloin ei enää ole mitään kurissa pidettävää, mikä tekisi tarpeelliseksi erikoisen kurinpitovallan, valtion. Ensimmäinen teko, missä valtio todella esiintyy koko yhteiskunnan edustajana — tuotantovälineiden haltuunottaminen yhteiskunnan nimessä — on samalla sen viimeinen itsenäinen teko valtiona. Valtiovallan puuttuminen yhteiskunnallisiin suhteisiin käy alalla toisensa jälkeen tarpeettomaksi ja kuoleutuu silloin itsestään. Ihmisten hallitsemisen tilalle tulee asiain hallitseminen ja tuotantoprosessien johtaminen. Valtiota ei "poisteta", se kuoleutuu. Tältä pohjalta on arvioitava fraasia "vapaasta kansanvaltiosta"[31]. Sillä oli aikanaan oikeutuksensa agitaatiokeinona, mutta lopulta se oli tieteellisesti riittämätön; tältä pohjalta on arvioitava myös niin kutsuttujen anarkistien vaatimusta, että valtio on lakkautettava heti paikalla.
Kaikkien tuotantovälineiden ottaminen yhteiskunnan haltuun on väikkynyt niin yksilöiden kuin kokonaisten lahkokuntienkin mielessä useimmiten enemmän taikka vähemmän epäselvänä tulevaisuuden ihanteena siitä pitäen, kun kapitalistinen tuotantotapa astui historian näyttämölle. Mutta vasta sitten se saattoi tulla mahdolliseksi, vasta sitten tulla historialliseksi välttämättömyydeksi, kun sen toteuttamisen aineelliset edellytykset olivat olemassa. Sitä, samoin kuin mitään muutakaan historiallista edistysaskelta, ei tee toteutettavaksi pelkkä tietoisuus siitä, että luokkien olemassaolo on ristiriidassa oikeuden, tasa-arvoisuuden yms. kanssa, ei pelkkä tahto näiden luokkien poistamiseen, vaan määrätyt uudet taloudelliset edellytykset. Yhteiskunnan jakautuminen riistäviin ja riistettyihin, hallitsevaan ja sorrettuun luokkaan oli välttämätön seuraus tuotannon varhaisemmasta alhaisesta kehityksestä. Niin kauan kuin yhteiskunnallinen kokonaistyö antaa vain sellaisen tuoton, joka ainoastaan hieman ylittää sen, mitä tarvitaan, jotta kaikki hädin tuskin tulisivat toimeen, siis niin kauan kuin työ vaatii yhteiskunnan jäsenten suurelta enemmistöltä kaiken tai melkein kaiken ajan, niin kauan tämä yhteiskunta välttämättömästi jakautuu luokkiin. Yksinomaan työn orjina raatavan suuren enemmistön rinnalle muodostuu välittömästi tuottavasta työstä vapaa luokka, joka huolehtii yhteiskunnan yhteisistä asioista: työn johtamisesta, valtion toimista, oikeudenhoidosta, tieteistä, taiteista jne. Työnjaon laki on siis luokkajaon pohjana. Tällä emme suinkaan tahdo sanoa, että tämä luokkiin jakautuminen olisi tapahtunut ilman väkivaltaa ja rosvousta, ilman viekkautta ja petosta, ja että hallitseva luokka kerran satulaan päästyään olisi koskaan laiminlyönyt valtansa lujittamisen työtätekevien luokkien kustannuksella ja yhteiskunnallisen johtoasemansa muuttamisen suurten joukkojen tehostetuksi riistoksi.
Mutta vaikka luokkiin jakautumisella täten on tietty historiallinen oikeutuksensa, niin sillä on se ainoastaan tiettyyn aikaan, tiettyihin yhteiskunnallisiin oloihin nähden. Se perustui tuotannon riittämättömyyteen; sen tulee poistamaan nykyaikaisten tuotantovoimien täydellinen kehitys. Ja todellakin yhteiskuntaluokkien poistamisen edellytyksenä on se historiallinen kehitysaste, jolloin ei ainoastaan tämän taikka tuon määrätyn hallitsevan luokan, vaan ylipäänsä hallitsevan luokan, siis itse luokkaeroavuuden olemassaolo on tullut anakronismiksi, yli aikansa eläneeksi. Sen edellytyksenä siis on tuotannon sellainen kehitysaste, jolla tuotantovälineiden ja tuotteiden omistus ja niiden mukana poliittisen vallan, valistuksen ja henkisen johdon yksityisoikeuden anastaminen jonkun erityisen yhteiskuntaluokan käsiin on käynyt paitsi tarpeettomaksi, myös taloudellisesti, poliittisesti ja älyllisesti kehityksen esteeksi. Tämä kohta on nyt saavutettu. Porvariston poliittinen ja henkinen vararikko tuskin on enää sille itselleenkään salaisuus, ja sen taloudellinen vararikko toistuu säännöllisesti joka kymmenes vuosi. Jokaisessa pulassa yhteiskunta on läkähtyä omien, mutta käyttökykynsä ulkopuolella olevien tuotantovoimien ja tuotteiden taakan alla, ja seisoo avuttomana sen mielettömän ristiriidan edessä, että tuottajilla ei ole mitään kulutettavaa, koska puuttuu kuluttajia. Tuotantovälineiden laajenemisvoima katkoo ne siteet, joilla kapitalistinen tuotantotapa ne kahlehtii. Tuotantovälineiden vapauttaminen näistä siteistä on ainoa ennakkoehto tuotantovoimien katkeamattomalle, yhä nopeammin edistyvälle kehitykselle ja samalla itse tuotannon käytännöllisesti katsoen rajattomalle lisääntymiselle. Eikä siinä kyllin. Tuotantovälineiden yhteiskunnallinen omistus poistaa paitsi tuotannon nykyisen keinotekoisen esteen, myöskin tuotantovoimien ja tuotteiden suoranaisen hävittämisen ja tuhoamisen, mikä nykyään on tuotannon kiertämätön seuralainen ja saavuttaa pulissa huippunsa. Edelleen tuotantovälineiden yhteiskunnallinen omistus vapauttaa koko yhteiskuntaa varten suuret määrät tuotantovälineitä ja tuotteita poistamalla nykyisin hallitsevien luokkien ja niiden poliittisten edustajain järjettömän ylellisen tuhlauksen. Mahdollisuus turvata yhteiskunnallisen tuotannon avulla yhteiskunnan kaikille jäsenille toimeentulo, joka paitsi sitä, että se aineellisesti on täysin riittävä ja tulee päivä päivältä yhä runsaammaksi, takaa heille myös tilaisuuden kaikin puolin vapaasti kehittää ja toteuttaa ruumiillisia ja henkisiä kykyjään, tämä mahdollisuus on nyt ensi kerran olemassa, mutta se on.[32]
Yhteiskunnan ottaessa haltuunsa tuotantovälineet lakkaa samalla tavaratuotanto ja sen mukana tuotteen valta tuottajiin nähden. Anarkian tilalle yhteiskunnallisessa tuotannossa tulee suunnitelmallinen, tietoinen järjestys. Yksilöllinen olemassaolon taistelu lakkaa. Vasta silloin ihminen tietyssä mielessä eroaa lopullisesti eläinkunnasta, astuu eläimellisistä olemassaolon ehdoista todella inhimillisiin. Ihmisiä ympäröivien elinehtojen piiri, joka tähän asti on hallinnut ihmistä, joutuu nyt ihmisten hallinnan ja valvonnan alaiseksi, ihmisten, joista ensi kertaa on tullut tietoisia, todellisia luonnonvaltiaita, koska ja sikäli kuin heistä tulee oman yhteiskunnallistumisensa valtiaita. Heidän oman yhteiskunnallisen toimintansa lakeja, jotka siihen saakka ovat olleet heitä vastassa vieraina, heitä hallitsevina luonnonlakeina, ihmiset tulevat silloin täydellä asiantuntemuksella käyttämään hyväkseen ja sen kautta hallitsemaan niitä. Ihmisten oma yhteiskunnallistuminen, mikä siihen asti oli heitä vastassa luonnon ja historian pakottamana, tulee nyt heidän vapaaksi teokseen. Objektiiviset, vieraat voimat, jotka siihen saakka hallitsivat historiaa, joutuvat ihmisten itsensä valvottaviksi. Vasta siitä alkaen ihmiset tulevat itse täysin tietoisesti tekemään historiansa, vasta siitä alkaen heidän liikkeellepanemillaan yhteiskunnallisilla syillä tulee olemaan etupäässä ja alati kasvavassa määrässä myös heidän tahtomansa vaikutukset. Se on ihmiskunnan hyppäys välttämättömyyden valtakunnasta vapauden valtakuntaan.
*
Lopuksi teemme esittämästämme kehityskulusta lyhyen yhteenvedon:
I. Keskiaikainen yhteiskunta: yksityinen pientuotanto. Tuotantovälineet tarkoitettu yksityiskäyttöä varten, siksi alkuperäisen kömpelöitä, vähäpätöisiä, heikosti tehoavia. Tuotanto joko tuottajan itsensä tai hänen feodaaliherransa välitöntä käyttöä varten. Vain siellä, missä on tuotannon ylijäämää tämän kulutuksen yli, tarjotaan ylijäämä myytäväksi ja lankeaa vaihdettavaksi: tavaratuotanto siis vasta syntymässä; mutta jo nyt sisältää se ituna yhteiskunnallisen tuotannon anarkian.
II. Kapitalistinen vallankumous: Teollisuuden mullistaminen lähinnä yksinkertaisen yhteistyön ja manufaktuurin avulla. Siihen asti hajallaan olleiden tuotantovälineiden keskittyminen suuriin työpajoihin, samalla niiden muuttuminen yksityisen tuotantovälineistä yhteiskunnallisiksi — muutos, joka ei yleensä koske vaihdon muotoa. Vanhat omistusmuodot jäävät voimaan. Kapitalisti astuu esille: tuotantovälineiden omistajana ottaa hän omakseen myös tuotteet ja tekee niistä tavaroita. Tuotanto on tullut yhteiskunnalliseksi toiminnaksi; vaihto ja sen mukana omistus jäävät edelleen yksilöllisiksi toiminnoiksi, yksityisten toiminnoiksi: Yhteiskunnallisen tuotteen ottaa omakseen yksityiskapitalisti. Perusristiriita, josta saavat alkunsa kaikki ristiriidat, joissa nykyinen yhteiskunta liikkuu ja jotka suurteollisuus tuo avoimesti päivänvaloon.
A. Tuottajan eroaminen tuotantovälineestä. Työläisen tuomitseminen elinkautiseen palkkatyöhön. Proletariaatin ja porvariston välinen vastakohta.
B. Kasvavassa määrässä ilmenevät ja yhä tehokkaammin vaikuttavat ne lait, jotka hallitsevat tavaratuotantoa. Hillitön kilpailu. Ristiriita yksityisen tehtaan yhteiskunnallisen organisaation ja kokonaistuotannon yhteiskunnallisen anarkian välillä.
C. Toisaalta koneiston täydellistäminen, josta kilpailu on tehnyt pakkokäskyn jokaiselle yksityiselle tehtailijalle, ja joka merkitsee samaa kuin työläisten yhä lisääntyvä työstä syrjäyttäminen: teollisuuden vara-armeija. - Toisaalta tuotannon rajaton kasvu, samoin kilpailun pakkolaki jokaiselle tehtailijalle. — Näistä molemmista syistä tuotantovoimien tavaton kehitys, tarjonta ylittää kysynnän, liikatuotanto, markkinoiden ylenmääräinen täyttyminen, kymmenvuosittain pulia, virheellinen kiertokulku:toisaalla liikaa tuotantovälineitä ja tuotteita, toisaalla liikaa työläisiä, joilla ei ole tointa eikä toimeentulovälineitä. Mutta nämä kaksi tuotannon ja hyvinvoinnin vipua eivät voi yhtyä, koska tuotannon kapitalistinen muoto kieltää tuotantovoimia toimimasta, tuotteita kiertämästä, jolleivät ne sitä ennen ole muuttuneet pääomaksi: minkä juuri niiden oma liikamäärä estää. Ristiriita on kasvanut järjettömyydeksi: tuotantotapa kapinoi vaihtomuotoa vastaan. Porvaristo on tullut kykenemättömäksi enää johtamaan yhteiskunnallisia tuotantovoimia.
D. Kapitalistien itsensä on pakko osittain tunnustaa tuotantovoimien yhteiskunnallinen luonne. Suurten tuotanto- ja liikeorganismien ottaminen ensin osakeyhtiöiden, myöhemmin trustien, vihdoin valtion omaisuudeksi. Porvaristo osoittaa olevansa tarpeeton luokka: palkatut henkilöt suorittavat nyt sen kaikki yhteiskunnalliset toiminnat.
III. Proletaarinen vallankumous, ristiriitojen ratkaisu: proletariaatti ottaa valtiovallan ja muuttaa tämän vallan avulla porvariston käsistä pois luisuneet yhteiskunnalliset tuotantovälineet valtion omaisuudeksi. Tällä toimenpiteellä se vapauttaa tuotantovälineet niiden aikaisemmasta pääomaominaisuudesta ja antaa niiden yhteiskunnalliselle luonteelle vapauden päästä täysin esille. Suunnitelmallinen yhteiskunnallinen tuotanto tulee nyt mahdolliseksi. Tuotannon kehitys tekee eri yhteiskuntaluokkien olemassaolosta anakronismin. Sitä mukaa kuin yhteiskunnallinen anarkia katoaa, raukeaa myöskin valtion poliittinen auktoriteetti. Ihmiset, jotka ovat vihdoinkin oman yhteiskunnallisuutensa valtiaita, tulevat samalla luonnon valtiaiksi, itsensä valtiaiksi — vapaiksi. Tämän maailmalle vapauden tuovan teon toteuttaminen on nykyaikaisen proletariaatin historiallinen kutsumus. Tämän teon historiallisten ehtojen ja samalla sen luonteen tutkiminen perin pohjin ja siten sen toteuttajan, nyt sorretun luokan saattaminen tietoiseksi toimintansa ehdoista ja luonteesta, se on proletaarisen liikkeen teoreettisen ilmauksen, tieteellisen sosialismin tehtävä.
[1] Tämä Engelsin "Anti-Dühringin" nimellä tunnettu teos on Marxin "Pääoman" ja Marxin ja Engelsin muiden merkittävimpien teosten rinnalla tärkeimpiä lähteitä marxilaista teoriaa tutkittaessa. — Toim.
[2] "Der Sozialdemokrat", Saksan s.d.puolueen pää-äänenkannattaja ilmestyi vv. 1870-1888 Zürichissä sen takia, että sosialistilakien aikana sosialidemokraattiset lehdet ja kirjoitukset olivat Saksassa kiellettyjä. — Toim.
[3] Engelsin tässä mainitsemat miehet (Sybel ja Treitschke) olivat saksalaisia porvarillisia historioitsijoita, sangen tunnettuja niihin aikoihin, jolloin tämä esipuhe laadittiin. — Toim.
[4] Kant (1742-1804) esitti v. 1755 hypoteesin, että aurinko ja kaikki planeetat ovat syntyneet pyörivistä sumumassoista. Tätä hypoteesia kehitti edelleen ja perusteli ranskalainen matemaatikko ja tähtitieteilijä Laplace (1749-1827). — Toim.
[5] "Saksassa" on kirjoitusvirhe. Pitää olla "Saksalaisten keskuudessa". Sillä yhtä välttämätön kuin tieteellisen sosialismin synnylle oli toisaalta saksalainen dialektiikka, yhtä välttämättömiä olivat sitä varten toisaalta Englannin ja Ranskan kehittyneet taloudelliset ja poliittiset olot. Saksan alhainen taloudellinen kehitystaso — 40-luvun alussa vielä paljon takapajuisempi kuin nyt — saattoi synnyttää korkeintaan sosialismin irvikuvia (vrt. Kommunistinen manifesti, III 1: "Saksalainen eli tosi sosialismi"). Vasta sitten kun Englannissa ja Ranskassa syntyneet taloudelliset ja poliittiset olot alistettiin saksalais-dialektisen kritiikin alaiseksi, vasta sitten voitiin saada todellinen tulos. Tältä puoleltaan siis tieteellinen sosialismi ei ole yksinomaan saksalainen, vaan yhtä hyvin kansainvälinen tuote. (Engelsin huomautus kolmanteen saksalaiseen painokseen v. 1883).
[6] "Markki" — muinaisgermaaninen yhteisö. Tämännimisessä kirjoitelmassa, joka oli "Sosialismin kehitys utopiasta tieteeksi" teoksen ensimmäisen saksankielisen laitoksen liitteenä, Engels kuvaili lyhyesti Saksan talonpoikaiston historiaa muinaisajoista alkaen. Toim.
[7] Tämän kappaleen jälkeen alkaa se Engelsin itsensä saksaksi kääntämä Johdannon osa, joka v. 1892 julkaistiin aikakauslehdessä Neue Zeit otsikoin "Historiallisesta materialismista".
[8] "Qual" on filosofinen sanaleikki. "Qual" merkitsee kirjaimellisesti tuskaa, kipua, joka kannustaa johonkin tekoon. Mystikko Böhme sisällyttää tähän saksalaiseen sanaan myös jotakin latinalaisesta sanasta qualitas (ominaisuus). Hänen mukaansa "Qual" oli — päinvastoin kuin ulkopuolelta aiheutettu kipu — aktiivinen alkuperuste, joka saa alkunsa sen alaisena olevan olion, suhteen tai henkilön spontaanista kehityksestä ja edistää vuorostaan tätä kehitystä. (Engelsin huomautus englanninkieliseen laitokseen.)
[9] Kursivointi Engelsin. Toim.
[10] Teistiset — teismille ominaiset; teismi — filosofis-teologinen oppisuunta, joka tunnustaa persoonallisen jumalan, maailmankaikkeuden luojan, olemassaolon. Toim.
[11] Deismi — filosofis-teologinen oppisuunta, joka kieltää persoonallisen jumalan olemassaolon, mutta tunnustaa jumalan persoonattomaksi maailman alkusyyksi. Toim.
[12] K. Marx ja F. Engels, Die heilige Familie, Frankfurt a.M. 1845, ss. 201-204. (Engelsin huomautus.) — Ks. Marx-Engels, Werke, Dietz 1963, s. 135-136.
[13] P. S. Laplace, "Traité de mécanique céleste", vol. I-V, Paris 1799-1825 ("Tutkielma taivaan mekaniikasta", osat I-V, Pariisi 1799-1825). Toim.
[14] "En tarvinnut sellaista hypoteesia". Toim.
[15] Vanukas koetellaan syömällä se. Toim.
[16] spolia opima — suursaaliit. Toim.
[17] puer robustus sed malitiosus — rotevaa, mutta kuritonta poikaa. Toim.
[18] esoteerinen — vain "vihityille" tarkoitettu. Toim.
[19] Code civil — siviililakikirja. Toim.
[20] — te kirjoitatte Lontoo ja äännätte Konstantinopoli. Toim.
[21] Amerikan Yhdysvaltojen.
[22] Revivalismi — viime vuosisadalla esiintynyt uskonnollinen liike, joka yritti lujittaa uskonnon vähentyvää vaikutusta. Moody ja Sankey — amerikkalaisia lähetyssaarnaajia, mainitun liikkeen organisaattoreja. Toim.
[23] Ja liikeasioissakin kansallis-sovinistinen pullistelu on peräti viheliäinen neuvonantaja. Tavallinen englantilainen tehtailija piti aivan viime aikoihin asti englantilaisen arvoa alentavana puhua jotain muuta kuin omaa kieltään ja jopa ylvästelikin sillä, että ulkomaalaiset "köyhät pirut" siirtyvät asumaan Englantiin ja vapauttavat hänet sellaisesta vaivasta kuin tuotteiden myynnistä ulkomaille. Hän ei edes huomannut, että nuo ulkomaalaiset, enimmäkseen saksalaiset, saivat siten käsiinsä suuren osan Englannin ulkomaankaupasta — niin tuonnista kuin viennistäkin — ja että englantilaisten välitön ulkomaankauppa rajoittui vähitellen siirtomaihin, Kiinaan, Yhdysvaltoihin ja Etelä-Amerikkaan. Eikä hän huomannut myöskään sitä, että nämä saksalaiset kävivät ulkomailla kauppaa toisten saksalaisten kanssa, jotka ajanoloon järjestivät kautta koko maailman ulottuvan kauppasiirtolain verkon. Ja kun Saksa alkoi noin nelisenkymmentä vuotta sitten tosissaan valmistaa tuotteita vientiä varten, se sai näistä saksalaisista kauppasiirtoloista välikappaleen, joka ihmeteltävällä tavalla auttoi sitä muuttumaan lyhyessä ajassa viljaa vievästä maasta ensiluokkaiseksi teollisuusmaaksi. Silloin vihdoinkin, noin kymmenkunta vuotta sitten, englantilaiselle tehtailijalle tuli hätä käteen, ja hän tiedusteli lähettiläiltään ja konsuleiltaan, mistä oikein johtui, ettei hän kyennyt enää säilyttämään omia asiakkaitaan. Yksimielinen vastaus oli seuraava: 1) te ette opettele asiakkaanne kieltä, vaan vaaditte häntä puhumaan omaa kieltänne, ja 2) te ette edes yritä tyydyttää asiakkaanne tarpeita, tottumuksia ja makua, vaan vaaditte häneltä omienne, englantilaisten, omaksumista. (Engelsin huomautus.)
[24] "middle-class-education" — keskiluokan (porvariston) sivistys. Toim.
[25] Seuraava koskee Ranskan vallankumousta: "Ajatus, oikeuskäsitys teki itsensä yhdellä iskulla päteväksi, eikä vanha vääryyden rakennelma kyennyt tekemään sille mitään vastusta. Nyt on siis laadittu perustuslaki oikeuden ajatuksen mukaisesti ja kaiken olisi nyt perustuttava tälle pohjalle. Niin kauan kuin aurinko on ollut taivaalla ja planeetat sitä kiertäneet, ei vielä ole nähty, että ihminen asettuu päänsä, s.o. ajatuksensa varaan ja rakentaa todellisuuden sen mukaan. Anaksagoras on ensimmäisenä sanonut, että järki hallitsee maailmaa, mutta nyt vasta on ihminen tullut tuntemaan, että ajatuksen olisi hallittava henkistä todellisuutta. Tämä oli siis ihanaa auringonnousua. Kaikki ajattelevat olennot ovat tätä aikakautta juhlineet. Ylevä liikutus on tuona aikana vallinnut, hengen innoitus on värisyttänyt koko maailmaa, aivankuin nyt vasta olisi tullut jumaluuden sovitus maailman kanssa." (Hegel. Philosophie der Geschichte, 1840 s. 535.) — Eikö olisi jo korkea aika panna liikkeelle sosialistilaki tuollaisia professori Hegel-vainajan yhteiskuntaa vaarantavia kumousoppeja vastaan? (Engelsin huom.)
[26] Saint-Simon (1760-1825), Fourier (1772-1837) ja Owen (1771-1858), suuret utopistiset sosialistit. — Toim.
[27] Engels viittaa tässä "Pääoman" I kirjaan, jonka IV osastossa (luvuissa 11, 12 ja 13) on esitetty tuotannon kehityshistoria pienkäsityöstä suurteollisuuteen. — T o i m.
[28] Tässä ei kaipaa selitystä se, että vaikka omaksiottamisen muoto jää samaksi, niin sen luonne tulee ylläkuvatun prosessin johdosta samalla lailla mullistetuksikuin tuotantokin. Jos minä otan omakseni oman tuotteeni taikka toisen tuotteen, niin ne ovat tietysti kaksi aivan erilaista omaksiottamistapaa. Ohimennen: palkkatyö, johon jo idussaan kätkeytyy koko kapitalistinen tuotantotapa, on hyvin vanha; yksityisenä hajanaisilmiönä se seurasi vuosisatojen ajan orjuuden rinnalla. Mutta tämä itu saattoi kehittyä kapitalistiseksi tuotantotavaksi vasta sitten, kun oli luotu sen historialliset edellytykset. — Engelsin huom.
[29] Selitetty edellä.
[30] Sanon täytyy. Sillä vain siinä tapauksessa, että tuotanto- ja liikennevälineet ovat todella kasvaneet osakeyhtiöiden toteuttaman johdon yli, että siis valtiollistaminen on tullut taloudellisesti välttämättömäksi, vain siinä tapauksessa se merkitsee nykyisenkin valtion toimeenpanemana taloudellista edistysaskelta, uuden esiasteen saavuttamista kaikkien tuotantovoimien ottamisessa itse yhteiskunnan haltuun. Mutta hiljakkoin, sen jälkeen kun Bismarck ryhtyi puuhaamaan valtiollistamista, on esiintynyt eräänlaista väärää sosialismia, siellä täällä jopa jonkinlaiseksi vapaaehtoiseksi lakeijanpalvelukseksi turmeltunutta, joka ilman muuta julistaa sosialistiseksi jokaisen valtiollistamisen, jopa bismarckilaisenkin. Tosiaan, jos tupakan valtiollistaminen olisi sosialistista, kuuluisivat Napoleon ja Metternich sosialismin perustajien joukkoon. Kun Belgian valtio aivan tavallisista poliittisista finanssisyistä rakennutti pääratansa itse, kun Bismarck ilman minkäänlaista taloudellista välttämättömyyttä valtiollisti Preussin pääradat pelkästään sen vuoksi, että voisi varustautua ja käyttää niitä sodan tullen, että saisi rautatieläisistä kasvatetuksi hallitukselle äänestyskarjaa, ja pääasiassa siksi, että saisi luoduksi itselleen parlamentin päätöksistä riippumattoman tulolähteen, niin ne eivät lainkaan olleet sosialistisia askeleita, eivät välittömästi eivätkä välillisesti, eivät tietoisesti eivätkä tiedottomasti. Muutoinhan olisivat sosialistisia laitoksia myös kuninkaallinen merikauppa, kuninkaallinen posliinimanufaktuuri, jopa komppanian räätälikin armeijassa, taikka jopa Fredrik Wilhelm III:n aikana 30-luvulla erään älyniekan aivan tosissaan esittämä — porttolain kansallistaminen. — (Engelsin alahuomautus).
[31] "Vapaasta kansanvaltiosta". Katso Marx: "Gothan ohjelman arvostelua". — Toim.
[32] Muutama luku antanee likipitäisen käsityksen nykyaikaisten tuotantovälineiden tavattomasta laajenemis-voimasta jo kapitalistisen puristuksenkin alla. Giffenin laskelmien mukaan teki Ison-Britannian ja Irlannin rikkauksien kokonaissumma pyöreissä luvuissa:
| v. 1814 | 2.200 | milj. | puntaa | eli | 44 | miljardia mk | (Saksan) |
| v. 1865 | 6.100 | » | » | » | 122 | » | » |
| v. 1875 | 8.500 | » | » | » | 170 | » | » |
Mitä tulee tuotantovälineiden ja tuotteiden tuhoamiseen pulissa, niin laskettiin Saksan teollisuudenharjoittajain toisessa kongressissa Berliinissä helmik. 21 p:nä 1878 yksistään Saksan rautateollisuuden kokonaistappio viimeisessä pulassa 455 miljoonaksi markaksi. — (Engelsin huomautus).