Kirjoitettu: 8. kesäkuuta 1889
Suomennos: © Timo Koste, Vesa Oittinen
Lähde: Marx–Engels. Kirjeitä, s. 418–419. Kustannusliike Edistys, Moskova (1976).
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Lontoo, 8. kesäkuuta 1889
...Possibilisteilla ei Sosiaalidemokraattisen liiton ohella ole yhtään ainoaa sosialistista järjestöä koko Euroopassa. Niinpä he palaavat ei-sosialistisiin ammattiyhdistyksiin ja he uhraisivat kaikkensa saadakseen vaikkapa täkäläiset vanhat ammattiyhdistykset, Broadhurst kumppaneineen puolelleen mutta ne saivat marraskuussa täällä Lontoossa tarpeekseen.[1] Amerikasta he saavat vain yhden Työn ritarin.
Pääasia on tällöin — mikä pani minut hanakasti tarttumaan asiaan — että tässä jälleen astuu esiin vanha Internationaalin juopa, Haagin vanha kamppailu.[2] Vastustajat ovat samat, anarkismin lippu vain on vaihtunut possibilistiseen: periaatteen myyminen porvaristolle yksittäisiä myönnytyksiä ja erityisesti johtajille annettavia hyvinpalkattuja toimia vastaan (kaupunginneuvosto, työpörssi jne.). Ja taktiikka on aivan sama. Sosiaalidemokraattisen liiton manifesti, jonka tekijä on ilmeisesti Brousse on vain uusi painos Sonvillierin kiertokirjeestä.[3] Ja Brousse tietää tämän myös: hän hyökkää yhä edelleen autoritaarisen marxismin kimppuun samoin valhein ja parjauksin, ja Hyndman ryntää perässä. Hänen Internationaalia ja Marxin poliittista toimintaa koskevien tietojensa päälähteenä ovat täällä pääneuvoston tyytymättömät ainekset — Eccarius, Jung ja kumpp.
Possibilistien ja Sosiaalidemokraattisen liiton allianssin oli määrä muodostaa uuden Internationaalin ydin, tuo Internationaali oli määrä perustaa Pariisissa joko saksalaisten kanssa, jos he lyöttäytyisivät liittoon kolmanneksi, tai heitä vastaan. Tästä johtuivat useat pienet, toinen toisensa jälkeen pidetyt kongressit; tästä johtui liittoutuneiden leppymättömyys heidän julistaessaan kaikki muut ranskalaiset ja englantilaiset suuntaukset olemattomiksi; tästä johtuu nurkkanuhjailu erityisesti pikkuisten kansakuntien kanssa, mihin myös Bakunin tukeutui. Kuitenkin tuli vaikea jatkaa samaan tapaan, kun saksalaiset St. Gallin päätöksellä[4] — peräti naiivisti, tietämättä mitään siitä, mitä muualla tapahtui — myös astuivat mukaan kongressiliikkeeseen. Ja koska tuo porukka kulki mieluummin saksalaisia vastaan kuin heidän kanssaan — pidettiinhän heitä ylen marxistuneina —, oli taistelu väistämätön. Et voi aavistaakaan, kuinka naiiveja saksalaiset ovatkaan. Minulle maksoi loputtoman vaivan saada itsensä Bebel käsittämään, mistä oikeastaan oli kysymys, vaikka possibilistit tietävät sen hyvin ja toitottavat päivittäin siitä. Ja kaikkien näiden erehdysten vuoksi minulla oli niukat toiveet siitä, että asiat menisivät hyvin, että immanentti järki, joka tässä historiassa vähitellen kehittyy tietoisuuteen itsestään, vihdoinkin veisi voiton. Sitä enemmän minua ilahduttaa osoitus, että vuosien 1873 ja 74 tapahtumat eivät enää tänään ole mahdollisia. Juonittelijathan on nyt voitettu, ja kongressi on merkillinen — riippumatta siitä, vetääkö se toiset mukaan vai ei — siinä, että Euroopan sosialististen puolueiden yksimielisyys osoitetaan koko maailmalle ja pari nurkkakuntalaista, elleivät alistu mukaan, jäävät ulkopuolelle...
[1] Kyseessä on Lontoossa marraskuussa 1888 pidetty kansainvälinen ammattiyhdistysten kokous, jonka järjestivät englantilaiset trade unionit. Kongressiin osallistui Englannin, Belgian, Hollannin, Tanskan, Italian sekä possibilisteihin liittyneiden ranskalaisten ammattiyhdistysten edustajia. Englantilaisten trade unionien reformististen johtajien ei onnistunut saada katsomuksiaan hyväksytyiksi kongressissa. Heidän vastarinnastaan huolimatta kongressi kehotti työtätekeviä käymään taistelua vaatimuksistaan saada työsuojelulait ja kahdeksantuntisen työpäivän lainsäädännöllinen vahvistus. Kongressin tärkein päätös koski 1889 Pariisiin koollekutsuttavaa kansainvälistä työväenkongressia, jonka järjestelytyöt uskottiin possibilisteille. Toim.
[2] Engels viittaa I Internationaalin Haagin kongressiin, joka pidettiin 2.–7. syyskuuta 1872. Kongressissa vietiin päätökseen Marxin ja Engelsin monivuotinen taistelu työväenliikkeessä esiintyvää pikkuporvarillista lahkolaisuutta vastaan. Anarkistien johtajat erotettiin. Bakuninilaiset jotka eivät suostuneet hyväksymään Haagin kongressin päätöstä, yhtyivät muiden marxilaisvastaisten virtausten kanssa. Toim.
[3] 12. marraskuuta 1871 Sonvillierissä pidetyssä bakuninilaisen Juran federaation edustajakokouksessa hyväksyttiin Sonvillierin kiertokirje »Kiertokirje kaikille Kansainvälisen työväenliiton federaatioille» (»Circulaire à toutes les federations de l'Association Internationale des Travailleurs»).
Pääneuvostoa ja vuoden 1871 Lontoon konferenssia vastaan tähdättynä kiertokirje asetti konferenssin päätösten vastapainoksi anarkistisen opinkappaleen jaostojen poliittisesta välinpitämättömyydestä ja täydestä autonomiasta. Siinä arvosteltiin Pääneuvoston toimintaa. Kiertokirjeessään bakuninilaiset ehdottivat kaikille federaatioille, että nämä vaatisivat kutsumaan viipymättä koolle kongressin, joka tarkistaisi Internationaalin yleisiä sääntöjä ja tuomitsisi Pääneuvoston. Toim.
[4] Viittaus Saksan sosialistisen työväenpuolueen St. Gallenin edustajakokouksen päätökseen mennä mukaan 1888 koollekutsuttavaan kansainväliseen työläiskongressiin. Toim.